The show stank, Frank, but the record is OK .....
By Waldemar Wallenius
ZAPPA / MOTHERS
Roxy & Elsewhere
(DiscReet 2DS 2202)
Preamble – Penguin in Bondage – Pygmy Twylyte – Dummy up /// Preamble – Village of the Sun – Echidna's Arf (of You} – Don't You Ever Wash That Thing? /// Preamble – Cheepnis – Son of Orange County – More Trouble Every Day /// Preamble – Be-Bop Tango (of the Old Jazzmen's Church)
No tämä kuullostaa jo hieman paremmalta. Nimittäin paremmalta kuin Zappa viime, aikoina, ei paremmalta kuin Hissujullu [1], joka ei oikein toimi vertailukohteena.
Juttu on nääs niin, että en ole oikein digannut Zappan paria viimeistä levyä ja tämänvuotinen konsertti oli mielestäni ihan toivoton. Olen ollut vähän sitä mieltä, että Zappa on välillä höllentänyt otettaan liikaa sen jälkeen kun Flo & Eddie lähtivät ja systeemi muuttui radikaalisti. Etenkin »Over-Nite Sensation» oli harvinaisen tylsä levy ennenkaikkea Zappan vetelien »laulu»-osuuksien ja liikaa pitkitettyjen sanallisten ynnä musiikillisten älynväläysten takia. »Apostrophe» jatkoi samaa linjaa, mutta oli jo hieman terävämpi ja tiukempi ideoitten käsittelyssään. Viimevuotinen ensimmäinen live-kosketus Zappaan oli suhtkoht säväyttävä kokemus muutamaa hämmennyksen ja pitkästymisen hetkeä lukuunottamatta, mutta tämänvuotinen konsertti oli kyllä täydellinen pettymys. En tajunnut mitään.
Se johtui kait ennenkaikkea siitä, että siinä missä istuin kuullosti bändin soundi täysin sekavalta, enkä pystynyt erottamaan puuron seasta kovinkaan paljoa mielekästä (tai vaihtoehtoisesti mieletöntä kun Zappasta on kyse) jos sellaista yleensä esitettiinkään.
Zappan asenne näet vaikutti varsin välinpitämättömältä ja ylimieliseltä – sellaisen kohdan näet onnistuin kuulemaan, kun FZ totesi, että »ei taida paljon kannattaa viljellä näitä vitsejä, kun te raukat ette kuitenkaan ymmärrä». Zappa pani kansaa halvalla raskaamman päälfe – esitti loputtoman pitkiä outoja piisejä ja runsaasti loputtoman pitkiä kitarasooloja, jotka eivät useinkaan olleet sitä luokkaa, mitä häneltä olen tottunut odottamaan. Soundista ja yleisestä sekasotkusta kärsi myös uusi vokalisti/pelle/fonisti/huilisti Napoleon Murphy Brock, jonka piti olla ylen hauska mies, mutta nyt hänen osuutensa rajoittui päämäärättömään hyppelyyn ja mölinään. Sitäpaitsi bändin pienuus ja etenkin torvien puute teki sointiväristä köyhän ja George Duken monaiset äänet ihmevempeleillään olivat vain hajanaisia pistoja siellä seassa. Sitten minua otti vielä päähän rumpali Chester Thompson, joka luuli olevansa jokin Billy Cobham eli oli kyllä ihan ko. miehen näköinen, mutta soitti niin pirun lujaa ja sekavasti.
Kaiken tämän jälkeen on sangen kivaa, että tämä Mothersien 10-vuotisjuhlan kunniaksi live-tupla on niinkin hyvä kuin se on. Tässä ei ole paljoakaan sellaista, mits en pitäisi vinyylille tallettamisen arvoisena Zappana. Hyvä Zappa on taidokasta, ovelaa, satiirista, ivallista, pistävää, hämäräperäistä ja – inhimillistä (pohjimmiltaan). Levyn erinomaisen äänityksen ansiosta pääsee nyt kunnolla sisälle esimerkiksi sellaisiin jo viime vuonna kuultuihin hommiin kuin »Don't You Ever Wash That Thing?», joiden merkitys jäi konsertissa hieman hämäräksi.
Levyä äänitettäessä Hollywoodin Roxyteatterissa ja muualla oli Zappalla vielä hieman isompi kokoonpano nykyisen kuusihenkisen sijasta: Zappa, Duke, Tom Fowler, Ruth Underwood, Brock ja Thompson saavat tarpeellista tukea basisti-Fowlerin veljiltä Brucelta (pasuuna) ja Waltilta (trumpetti), viimevuotiselta rumpalilta Ralph Humphreylta sekä vanhoilta Motherseilta Jeff Simmonsilta (rytmikitara) ja Don Prestonilta (syntetisaattori).
Jotkin levyn hupailuista ovat olleet ilmeisen visuaalisia (kuten Simmonsin ja Brockin dialogi college-diploomin polttamisesta ja pitkä Vanhojen Jazzareitten Be-Bop Tango, johon kutsutaan mukaan yleisöä), mutta niiden diggaamisen ei tarvita kovinkaan vilkasta mielikuvitusta. Musiikillisesti parasta antia edustaa kakkospuoli ja etenkin mielettömiä rytmityksiä sisältävä »Don't You Ever», mutta tyypillisiä hulluja zappamaisuuksia löytyy kyllä muualtakin. Brock osoittautuu sittenkin kelpo mieheksi niin koomikkona (»Dummy Up») kuin yllättävän hyvänä laulajana (»Village of the Sun») – mies toimi aikaisemmin muuten kabareeartistina Havaijilla! Ruth Underwood on myös vedossa (vaan missä on siippa lan?) ja muutenkin bändi pelaa kuin rasvattu.
Kyllä tämän liittää jo kovin miellellään Zappa-kokoelmaansa.
WALDEMAR WALLENIUS
1. Hullujussi - Finnish humoristic rock band, founded in 1973, who enjoyed a short period of huge success in mid-70s. Famous for band members' many role characters such as Viktor Kalborrek, Frank Krappa and Frederik D. Kansa. (Discogs)
Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net