Frank Zappa "Zoot Allures"
By Olli-Matti Oinonen
FRANK ZAPPA
Zoot Allures
(Warner Bros BS 2970)
Tämä on sitten hänen 21. albuminsa (jos mukaan ei lasketa niitä muutamaa kokoelmaa) ja samalla hänen helpoiten omaksuttavin, ettenkö sanoisi kaupallisin tuotteensa. Mitä materiaalia nämä yhdeksän raitaa sitten ovat, se on taas eri asia, sillä tältä uudelta bändiltä ei ole mukana muita kuin Bozzio ja tietenkin maestro itse. Ja niitä muita nimiä ovat Roy Estrada, Ruth Underwood, Napoleon Murphy Brock, Captain Beefheart, Andre Lewis, vain muutamia mainitakseni.
Kuka nyt ottaa selvän mitä miehen päässä liikkuu ... ? Onko tämä sellaista matskua joka piti vain saada pois jaloista vai onko Zappa tosissaan tehnyt jotain sellaista millä tavoitella kaupallista succesta, kun on repäissyt vielä singlenkin (eipä se kyllä ole hänen ensimmäisensä)? Ei tämä mikään huono levy ole, mutta Zappan tuotannossa tämä ei ole låhelläkiiån kärkeä. (Oletko mies taantumassa?) Puolihuolimattomasti kuunneltuna musiikki menee suoraan sanoen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei yhtään ikimulstettavaa kappaletta, tamä toistaa liikaa niitä edellisiä juttuja. Kyllä tässä on totisen yrittämisen maku, ei tämä mikään huitaisten tehty välityö.
Ehkä tämä pienoinen kyllästyminen johtuu siitä, että Zappa itse laulaa kaikki tämän albumin laulut, josta voidaan vetää sellainen johtopäätös, että hän kun ei ole laulajana mikään erityisen ihmeellinen tuolla syvällä rintaäänellään, niin hän ei voi myöskään kirjoittaa itselleen mitään kovin hurjia juttuja (vrt. Flo & Eddie, Napoleon Murphy Brock). Tämän albumin kitarasoolot, joista yksi kestää peräti päälle neljä minuuttia ("Black Napkins"), ovat juuri sellaisia, joilla hän melkein kyllästvttl yleisöä 26.2.76 Helsingin konsertissaan. Hengetöntä liruttelua. (Se oli kyllä pahasti sanottu.) Kyllähän Zappa on niitä täydellisimpiä kitaristeja ja huonoja aikoja on kaikilla. (Puolustus.) Juu, ja kylla hän tuon bassokitarankin, jonka kuviot kulkevat Frank-pojan kädessä todella vikkelästi, tuntuu hallitsevan ("Friendly little Finger"), zappamaisesti.
Joskus viime keväänä hän haastattelussaan mainitsee olleensa jossain discossa ja pyrkinyt siellä wc:n puolelle, kun hätä oli suurin. Mutta eipäs päässytkään, kun siellä tungeksivat "discopojat" kampeamassa hiuksiaan ym. Herraa huvitti tämä suunnattomasti – kuitenkin jälkeenpäin – ja hän kirjoitti siltä laulun "Disco Boy", joka nyt löytyy myös tältä albumilta. Ja minä kun luulin, että hän olisi samalla iskenyt parodiaksi tätä discomusiikkia !!! Mutta ei. Vai onko ne muutamat iskut biisin välissä katsottava parodiaksi? Se nyt jää sellaiseksi kepeänpuoleiseksi ralliksi, joka sanoitukseltaan on juuri sellainen, kuin kurkistaisit joskus selvänä discon ovesta sisään.
Entäpä mitä pitää sisällään kappale "The Torture Never Stops", eli "kidutus ei koskaan loppu"? Onko tämä jonkinlainen vastalause maailmassa totuuden julkituomiseksi käytettävälle "välineelle"? Tämä laulu tosiaan eroaa näistä muista iloisista tunnelmista ollen synkän kiehtova, jossa naisen kauhunomaisella ulvomisella nostatetaan niskakarvoja oikein todella. Albumin parasta antia. (Ei, en minä ole kieroutunut.) Jossain vaiheessa tämä nainen tuntuu kyllä äheltävän kaikkea muuta kuin tuskasta, onko tämä Zappan "Je'taime 1976"?
Yes, tähän on tultu, etten yhtään ihmettelisi vaikka tämä levy nousisi listoille. Tästä ilmeisesti muodostuu uusille stereolaitteidan ostajille sellainen levy, jolla päästään makellemaan, jotta on mulla Zappaakin (kuten Dylanin "Desire", vain esimerkkinä). Ja kyllä tämä jokaisen Zappadiggarin hyllyyn kuuluu. Mutta sen vaan sanon, että piristysruisketta kaivattaisiin nyt, sillä muuten meiltä vanhoilta menee usko, jos tyyli jatkuu tällaisena. Annettakoon vielä tämän kerran anteeksi tälle hieman Surullista Kania kasvoiltaan muistuttavalle herralle.
Oinonen
Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net