Zappa In Action
By Olli Matti Oinonen
– things may come and things may go, but Francis Vincent goes on forever
Näin aikaisin uskaltaisin jo mennä sanomaan, että Zappan antamat kaksi konserttia olivat kokonaisuutena ottaen jotain sellaista kuin VUODEN KONSERTTI. [1] (Onhan tietysti makuasia, mitä pitää tuon tittelin arvoisena. Lat. huom.)
Itse maestro tuntui olevan yhtyeineen todella vireessä, vaikkakin toisessa konsertissa väsymys alkoi jo hieman painamaan. En uskalla ajatellakaan, mitä ilta olisi antanut, jos olisi järjestetty yksi konsertti (joka todennäköisesti olisi ollut ääriään myöten täynnä), kun jo nyt puolilla salillisilla ainakin meikäläinen pääsi kovasti puihin. (Frank, etkö voisi saapua, joka toinen vuosi, ettet kärsisi suomalaisrnoukkien korvissa inflaatiota – he kun eivät kaikki tunnu ymmärtävän hyvän päälle).
Yep, mennäkseni itse akteihin – bändi aloitti jyskyttävän ulkomaalaisella introlla, jonka aikana Hän astui lavalle, näykkäsi yleisöään muutaman kerran sormillaan ja räjäytti ilmoille "Peaches en regalian", jonka aikana jälleen kerran huomasi, kuinka tiukaksi mies on orchestransa harjoittanut. Kaikki meni tosiaan nappiin, enkä viitsi enää käyttää sitä kulunutta sanontaa nuorista neitsyeistä.
Toisena biisinä kuultu "Torture never stops" uusimmalta albumilta "Zoot Allures" oli intensiivisyydessään ja sooloissaan jotain sellaista, joka alkoi kasvamaan päässä ja vei mukanaan. Zappan kitara haukkasi lihaa todenteolla ja se pieni mies, jolta näkyi melkein pää patteristonsa takaa eli Terry Bozzio, ei antanut hetkenkään rauhaa pytyilleen, vaan takoi niitä sellaisella agressiivisen sekaisella otteella, että oksat pois. Vaikuttaa aivan siltä, että mies on syntynyt rumpupalikat kädessään.
Illan kolmas tuttu biisi "I am the Slime", käynnisti enemmän huumoria sisällään pitävän jakson. Tuon "Slime"-biisin Zappa aloitti juoheasti selittäen, mitä tv oikeastaan merkitsee USA:ssa, sillä emmehän me todellakaan tiedä, kun asumme Suomessa. Ehkä tässä nyt tulee hieman tarpeetonta tikkuilemista, mutta tuohon laulupuoleen olisi tarvittu hieman enemmän "värinää", sillä ei tämä Ray White (guitar, vocal) oikein yltänyt niihin suorituksiin; mitä avoin paikka häneltä vaataisi. Kyllähän mies hommansa hoiti jotensakin paaluun, jääden kiutenkin hieman, köyhän miehen Murphy Brockiksi. Kitaristina hän jäi melkeinpä taka-alalle varsin vaisuille, hennonpuoleisilla sooloillaan. (Mitähän väriä olisi tuonut mukaan bändistä vastikään eronnut naispuolinen laulajatar Bianca?)
Lähdettiin siis sinne huumorin ja ivailun alueille ja materiaali oli ennen kuulumatonta: osansa saivat mm. Zappan tummaihoinen gorilla, sekä itse paholainen. Tuossa oodissa henkivartijalleen Frank yhtyeineen heitti hauskan lämpimään sävyyn tekstiä tuon tumman miehen höntyilyistä moniääniseen lauluun sovitettuna ilman soittimien säestystä. Paholaisen astuttua kuvaan mukaan (Bozzio naamarin kera) oli Zappa opetellut myös pari uutta sanaa suomen kieltä, tissit ja kalja, tits and beer, joilla tuota Lucifeerusta härnättiin. Kaikki oli yhtä sekoamisen rajamailla olevaa hillittömyyttä, kunnes heittäydyttiin illan viimeiseen todella pitkään biisiin "Black Napkin". Tätä ennen en malta olla kysymättä: Tiedättekö kuka on asshole? No, me kaikki näimme, kun Zappa osoitti sormellaan Eki-setää (ei, ei hänellä ole mitään tekemistä tämän rakkaan päätoimittajamme kanssa) ja sanoi "you are an asshole" – ja setä taputti innokkaasti käsiään.
No niin, mennäkseni siihen illan varsinaiseen viimeiseen, pitkään instrumentaaliin, jossa Zappa osoitti omalla tyylillään (kuin kitaran otelauta olisi tulikuuma) olevansa eräs varteen otettavimmista kitareista tässä ahdistuneessa maailmassa. Ainoa pieni moite tulee myös tästä samasta asiasta. Toisessa konsertissa näitä sooloja todella tuli, esitellen tätä instrumentaalipuolta varsin runsaasti (kokonaisuus). niin runsaasti. että konsertti ei oikein kulkenut. Siihen olisi tarvittu hieman lisää edellisen vauhtia, ja kun kellokin lähenteli puolta yötä haukottelivat ihmiset häpeämättömästi.
Eddie Jobson paiskoi myös viulullaan korvia hivelevästi, englantilaisella elegantilla tyylikkyydellään todella harmonisen soolon, johon ei ole muuta lisättävää, kuin että mies on klassisen koulunsa käynyt ja sen huomasi, eivätkä syntetisaattorit, sähköpianot ym. myöskään varjoon jääneet.
Soolotilaa oli annettu myös basisti Patrick O'Hearnille, kuitenkin omasta mielstäni hieman turhaan, sillä hän rönsyili nauhattoman bassunsa varressa aivan liikaa. Hänen soitostaan ei kuultanut varsinainen tiukkuus vaan jonkinlainen "huomatkaa nyt minutkin" – pelehdintä. Ei hän oikeastaan sopinut joukkoon lähes ollenkaan näin ulkopuolisen ristisilmillä katsottuna, tiedä sitten ...
Nämä kaksi konserttia, vaikkakin niissä ohjelmisto käsitti suurelta osin samoja biisejä, erosivat melko tavalla toisistaan. Biisejä hieman muokattiin ja toisessa konsertissa ne esitettiin eri tavalla, kuinkas muuten
– Zappa on aina Zappa.
Encoreina esitettyjen "Dinah Moe Hummin" sekä "Willie the Pimpin" (josta herra oli tehnyt todella jyräävän version) jälkeen, Zappa kietoi musiikin käsiinsä, muotoili sitä hieman ja paiskasi sen lattiaan, hyppäsi vielä päälle: illan akti oli saavuttanut päätteensä ja me valuimme onnellisen älytön hymy kasvoillamme kirpeään yöilmaan.
Frank-boy, olet vielä voimissasi, kestäköön valtasi ikuisesti.
1. Zappa had two shows in Kultuuritalo, Helsinki on January 23, 1977.
Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net