Frank Zappa "Zappa In New York"
By Vexi Kumpula
FRANK ZAPPA
Zappa In New York
(DiscReet 2D 2290)
On vierähtänyt aikaa kun Frank Zappa viimeksi pukkasi hengentuotteensa markkinoille. Täysin hengetön "Zoot Allures" oli varmasti pettymys monelle kevyen musiikin ystävälle, ja Zappan vuodentakainen konsertti Helsingissä herätti varsin ristiriitaisia tunteita. Itse Kaitselmus joutui kuluttamaan aikaansa lakituvissa saadakseen uutta materiaalia levyhyllyille (suunnitteilla oli mahtava neljä albumia kattava "Läther"-teos jota levy-yhtiö ei jostain kumman syystä suostunut julkaisemaan) ja vihdoin meillä on käsissämme aivan tuore levy "Zappa In New York".
Ja miten hitossa niin tuore, kysyy arvoisa omantunnonäänemme. Kyseessähän on konserttiäänite vuoden 1976 loppupuolelta. Onko tämä zappa-nostalgiaa vai levy-yhtiön puhdas oharikeikka?
Ensiksi sopii ihmetellä paria asiaa. Vaikka kyseessä on tuplalevy (hyvä, hyvä sanovat kaikki Zappa-fanit tyytyväisinä) on levyn kokonaiskesto alle tunnin, mikä tuplalevyn kohdalla tuntuu aika käsittämättömältä. Toiseksi: tämähän on tällä kertaa varsin mukavaa kuunneltavaa monen katkeran palan kuten löysän "Zoot Alluresin" jälkeen, jonka vitsitkin tuntuivat olevan todella vähissä. Jos tuplan karmea hinta hirvittää sen pituuteen nähden, voi tietysti kysyä paikallisesta musamestasta halpaa "Zappa In Helsinki -74" bootlegia tai tyytä lopulta kirjavaan zappa-posteriin tai Musa-numeroon 3-4/76, jossa oli "loistava" konserttiarvostelu kyseisestä artistista. Valinta on tietenkin musiikin suurkuluttajan käsissä ja toivottavasti ratkaisu koituu Frank Zappan hyväksi (unohtamatta tietenkään rakasta lehteämme), sillä zappatuotteen arvo ei ole rahalla mitattavissa. On vaikeaa verrata jotain äärettömään.
Siis raha ei ole meille mikään ongelma. Sitähän on pankeissa vaikka kuinka paljon. Onko Zappan musiikki sitten vaikeaa? Usein törmätään käsitteisiin monimutkainen, vaikeasti ymmärrettävä – outo. Nyt meidän pitäisi unohtaa käsitykset helposta/vaikeasta musiikista ja avata korvamme todella kaikenlaiselle musalle. Eihän musiikki ole muuta kuin elämän ilmausta, tajunnanvirtaa jossa säveltäjä ainoastaan ilmentää ilmentymätöntä puolta mielensä sokkeloista ja lopullinen tulos on aina ihmisestä lähtöisin, siis meistä. Jos joku kokee Zappan musiikin vaikeana ("Black Pages 1&2"), todistaa se ainoastaan, että kuuntelijan hermostossa on epäpuhtauksia vastaanottamaan säveltäjämme musiikillista informaatiota normaalilla tavalla. Jos Alko[1] pukkaa viinaa markkinoille edesauttaen epäselvää ajattelua niin se ei ole minun ongelmani. Voidaan puhdistaa vähän "röörejä" ja keskittyä tämänkin levyn avaraan antiin. Yhdestä asiasta olen aivan varma: Frank Zappa on varteenotettava vakavan musiikin säveltäjä/absolutisti. Ja niin ne vitsit ...
"Zappa In New York" on täynnä runsasta eläimellistä äännähtelyä jos haluaa nauraa, monisäikeisiä musiikillisia vitsejä ja jippoja jos tuntee tarvetta pohdiskeluun, ja tervettä sekoilua löytyy räjäyttämään aivot pihalle niin pitkälle kuin sielu sietää. Zappan kabareemusiikki löytää tiensä aina Garrick Theaterin happeningkaudelle saakka, jolta jäänteenä löytyy jo vuonna -67 sävelletty "Big Leg Emma" (kait muistat vielä sen singlen "There's a big dilemma about my [big] leg Emma"). Monet levyllä kuultavat taitavat instrumentaalijaksot tuovat mieleen vanhan "Uncle Meatin". Huojuvat rytmit, pisteellinen tempo, runsas perkussion-instrumenttien käyttö (Ruth Underwood) ja salamannopeat tahtilajien vaihdokset ovat sitä ihtiänsä ja jälleen viljellään omalaatuisella tavalla tutuksikäynyttä zappahuumoria, joka tällä levyllä saa aivan ylitsepääsemättömän hurjia mittasuhteita.
Joltain hieman pidättyvämmältä kuuntelijalta menee kyllä uru kurkkuun; sillä tämänkertaiset seksuaalifantasiat ovat melko suoria. Aina ei pysytä hyvän maun rajoissa kuten kappaleessa "Titties & Beer" jossa ammutaan pahasti yli, ikävä kyllä. Mukana on myös puhdasta realismia – "The Illinois Enema Bandit" kertoo tositarinan Michael H. Kenyonista, 30, joka terrorisoi aikoinaan Illinoisin herkkää yliopistoelämää liki kymmenen vuoden ajan vähän torvimaisella olemuksellaan. "Honey, Don't You Want A Man Like Me?" on ironinen rakkauslaulu periamerikkalaisista arkityypeistä ja monia musiikillisia oivalluksia syntyy kuten silloin kun orkesteri matkii äärettömän tiukkaa comboa tai vaikkapa jääkiekkojoukkuetta (777). Mielikuvitusta tuntuu riittävän laidasta laitaan.
"I Promise Not To Come In Your Mouth", "Sofa", "Manx Needs Women", Black Pages 1&2" ja koko nelospuolen täyttävä "The Purple Lagoon" ovat puhtaasti instrumentaaleja ja ovatkin niitä kauan ventattuja sävelteoksia, jotka Zappa tuntui jossain vaiheessa kokonaan unohtaneen kirjoituspöytänsä uumeniin. Nyt yhtye: Ray White (kitara), Eddie Jobson (koskettimet), Patrick O'Hearn (basso) ja Terry Bozzio (rummut) vahvistettuna New Yorkin tunnetuilla studiomuusikoilla joista on muodostettu iso puhallinsektio, pääsee jammailemaan ja ilmaisemaan ilonsa Zappan maagisen vauhtipuikon tahdissa. Varsinkin rumpali Terry Bozzio tuntuu olevan vahvassa vedossa. Moni juttu lähtee kulkemaan tämän pienen kiirastulen keskeltä.
Ja jälkikasvuakin näyttää olevan jo mukana kuvioissa. Dweezil ja hänen äitimuorinsa Gail vastaavat levykannen kuvista ja tosi värikkäiltä ne näyttävätkin. Toivottavasti Frank jaksaa pukata tähän maailmaan vielä vähän lisää näitä luonnon ihmeitä, joita tämä hänen uusin levynsä edustaa tällä kertaa hieman pienemmässä mittakaavassa.
vexi kumpula
1. Alko is the national alcoholic beverage retailing monopoly in Finland. It is the only store in the country which retails strong beer, wine and spirits.
Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net