Viva Zappa!

By Pertti Hakala

Rumba, 13-26 May, 1988

Frank Zappan vieraillessa Helsingissä huhtikuun lopulla sai jäähallin vajaalukuinen yleisö kuultavakseen miestä hyvässä vedossa. Illan ohjelmisto oli huolellisesti valittu, bändi soitti kuin unelma, ja Zappa itse vaikutti tyytyväise.ltä päästyään soittamaan Suomeen ensimmäistä kertaa neljääntoista vuoteen.

Zappasta muusikkona, säveltäjänä ja persoonana voidaan olla montaa mieltä. Hän lienee malliesimerkki taiteilijasta, joka jakaa mielipiteet jyrkästi kahtia – ja nauttii siitä. Musiikkinsa on kaukana easy listening -kamasta, ja on kuulijasta riippuen joko silkkaa neroutta tai sitten käsittämätöntä roskaa. 25-vuotisen uransa aikana Zappa on uudistanut rockia niin musiikillisesti kuin teknisestikin siinä määrin, että hänestä voidaan puhua huoletta yhtenä alan merkittävimmistä hahmoista – vertaa Dylan tai Johnny Rotten.

Ennen konserttia Zappa piti lehdistötilaisuuden, jossa hän esitteli sangen leppoisaan sävyyn mielipiteitään mm. politiikasta, uudesta teknologiasta ja tietysti musiikistaan.

EI VETTÄ RANTAA RAKKAAMPAA

Zappaa on totuttu pitämään melkoisena Suomen ystävänä, kävihän mies Helsingissä konsertoi massa 70-luvun alussa peräti kolmeen otteeseen. Suosio oli tuolloin kovaa luokkaa, ja levytkin keikkuivat listoilla.

– En tiedä, kuinka moni amerikkalainen bändi on käynyt konsertoimassa Suomessa neljä kertaa. Minulla taitaa olla maailmanennätys hallussani. Tykkään käydä Suomessa, koska yleisö on täällä erilaista kuin muualla maailmassa, ihmisten musiikkimaku poikkeaa muista. Kaksi myydyintä levyäni Suomessa, Grand Wazoo ja Waka/Jawaka, eivät oikeastaan myyneet muualla maailmassa. Nehän ovat molemmat isolla orkesterilla tehtyjä kiekkoja, joten on ilmeistä, että suomalaiset pitävät enemmän tuollaisesta big band -soundlsta. Luulisin, että yleisö on tänä iltana tyytyväinen siihen, että bändissäni on mukana viisimiehinen puhallinsektio.

DIK-TAATO-RI

Huhun mukaan Zappan bändi on valmistautunut tälle Broadway The Hardway -kiertueel le opettelemalla alun toista sataa (! !) biisiä käsittävän repertuaarin, josta kulloinkin valitaan illan ohjelmisto. Määrä on uskomaton, kun muistaa että Zappan sävellykset ovat usein tavattoman vaikeita lukuisine rytmin- ja temponvaihdoksineen, pikku yksityiskohtineen ja huimaa osaamista vaativine koukkuineen. Kaiken lisäksi kappaleet soitetaan lavalla putkeen ilman taukoja, joten illan konsertti on jo yksinomaan fyysisenä suorituksena erittäin vaativa. Niinpä Zappa valitseekin soittajat bändiinsä tiukalla seulalla.

– Valitsen muusikot bändiini koesoiton perusteella. Olen valinnoissani erittäin tarkka, ja kaiken lisäksi erittäin häijy muusikoille ... tarkoitan siis todella häijy. Kerron kuinka onnettomia he tulevat olemaan bändissä, kuinka he tulevat vihaamaan työtään ... tuonko te halusitte kuulla?

Entä miten Zappa kommentoi huhua, jonka mukaan soittaja saa oitis potkut, jos hän soittaa keikalla pieleen?

– Ei tuo ole totta, nyt te taidatte puhua James Brownista. Hänellähän on tapana pidättää musikantilta kolmen viikon palkka tämän mokaillessa. Onhan toki selvää, että jos joku soittajistani töppäilee ilta toisensa jälkeen, hänelle tehdään selväksi että bändistä lähteminen on kaikille parasta.

Entä miten on Zappan yleisön laita? Onko keikoilla näkynyt nuorempaa porukkaa, vai kansoittavatko vanhat hipit miehen konsertti paikat?

– Luulisinpa saaneeni jonkin verran uutta yleisöä ainakin Amerikassa. Mutta mitä taas noihin hippeihin tulee, eivät ne kyllä käyneet keikoillani 60-luvullakaan. Tuolloin lauloin asioista, joista hipit eivät olleet kanssamme lainkaan samaa mieltä, kuten "älä käytä huumeita" tai "hippiliike on huijausta". Sen sijaan että olisivat sietäneet moista, he menivät mielummin Grateful Deadin keikoille.

HELSINKI TAPES

Zappa on tunnetusti tuottelias mies. Hän on julkaissut viitisenkymmentä levyä parinkymmenen vuoden aikana – joukossa 11 tuplaa ja ja kaksi kolmen levyn kansiota. Mies ei pidä itse tuottellaisuuttaan sen kummempana ihmeenä, oudoksuu vaan mikseivät muut ole yhtä tuotteliaita kuin hän itse ...

Zappalla on kaiken lisäksi metrikaupalla julkaisemattomia nauhoja arkistossaan. Zappa on äänittänyt jo monen vuoden ajan kaikki keikkansa, ja nyt äänitteiden hyödyntäminen on laajemmassa mitassa alkamassa, kun päivänvalon näkee kuuden tupla-CD:n sarja You Can't Do That On Stage Anymore. Luvassa on yhteensä seitsemän ja puoli tuntia ennenjulkaisematonta livemateriaalia: sarjan kakkososa pitää sisällään myös legendaariset Helsingin nauhoitukset vuodelta 1974. Mukana on ainakin Napoleon Murphy Brockin suomenkielellä (eräänlaisella) tulkitsema Satumaa-tango.

Myös videojulkaisuja on luvassa. Niiden julkaisukanavana toimii Zappan oma Honker Home Video -firma.

– Tarkoituksena on julkaista useita mielenkiintoisia videoita, joita muut eivät välttämättä olisi halukkaita julkaisemaan. Ensimmäisenä sarjassa on konserttitaltiointi Baby Snakes – The Complete Version. Seuraavana on Video From Hell, jonka olen itse kirjoittanut, ohjannut ja tuottanut. Luvassa on myös dokumentti The True Story Of 200 Motels ja – lopultakin – Uncle Meat, joka on tytön ja hampurilaisen rakkaustarina (mainittakoon, että Uncle Meat -soundtrack julkaistiin jo vuonna 1968 – toim. huom.).

Puuhailut CD:n ja videon kanssa, samoin kuin monet aikaansa edellä olleet/olevat äänitysratkaisut antavat syyn olettaa, että Zappa on kovastikin kiinnostunut tekniikasta ja sen viimeisimmistä virtauksista.

– Kyllä vain. Tällä hetkellä mullistavin juttu on tämä Tandy-yhtiön kehittämä CDsoitin, jolla voi äänittää CDlevylle; sen sijaan DAT-nauhuri on hieman monimutkaisempi juttu ... Soittaessani hyödynnän Synclavieria, joka on eräänlainen sampling-laite.

– Mitä tähän sämpläysvillitykseen tulee, niin luulenpa, että siihen liittyy monia ongelmia. Siihen on kuitenkin satsattu niin rutkasti rahaa, ettei se voi noin vain kadota ilmiönä. Luulenpa että minun kappaleitani ei vielä ole kukaan sämplännyt, koska jos sämpläät, teet sen saadaksesi hitin. Kuka haluaa sämplätä kappaletta, joka menee suunnilleen ... MUUUUU ... ! No jaa, itse asiassa olen kuitenkin sitä miettä että jokainen kappaleeni on hitti.

ÄIDIT, ISA JA KERSAT URAPUTKESSA

Lukuisat meneillään olevat projektit viittaavat siihen, että Zappa on todellinen työnarkomaani. Koska äijä oli viimeksi kunnon lomalla?

– Taisipa olla vuonna 1973. Palasin tuolloin Australiasta ja jäin kolmen viikon lomalle Havaijille. Loppujen lopuksi olin siellä neljä päivää ... Nukuin, söin ja loikoilin auringossa. Kolmantena päivänä menin erääseen klubiin, ja törmäsin siellä esiintyvään Napoleon Murphy Brockiin, jonka sitten plokkasin uuteen Mothers-kokoonpanooni.

– Kun eilen kotona, minä työskentelen ja nukun. Ystäviä minulla ei juuri o1e. Vanhoista Mothers-miehistä en tiedä mitään, tietääkseni Jimmy Carl Black maalaa taloja jossain tämän Arthur Brownin kanssa, jos tiedätte. Captain Beefheartia en ole nähnyt aikoihin, hän on lopettanut musiikin tekemisen ja keskittyy nykyään taulujen maalaamiseen.

Entä liikeneekö sinulla aikaa kuunnella mitä musiikissa tapahtuu: kuunteletko paljon uusia bändejä? Entä kuinka usein kuuntelet omia levyjäsi?

– No, onhan minulla joitain suosikkibändejä. Living In A Box on yksi, Walk The Moon on eräs ... pidän kovasti myös Poguesista. Sen sijaan nämä vikkeläsormiset heavy metal -kitaristit ovat mielestäni tylsiä.

– Omia levyjäni kuuntelen vain, kun minun täytyy pakata ne uudelleen ...

Frank Zappan poika Dweezil on hänkin aloitellut rock-muusikon uraa, ja sen lisäksi mm. toiminut musiikkikanava MTV:n deejiinä. Mitä mieltä isäpappa on jälkikasvunsa edesottamuksista?

– Dweezil on kyllä erinomainen kitaristi, mutta musiikkinsa ei välttämättä ole juuri minun mieleeni. Yritin selittää hänelle, että ei ole kenties kovin viisasta laittaa levyn nimeksi My Guitar Wants To Kill You Mama, koska siitä saattaa koitua ikävyyksiä. Kyllä hänen kannattaisi keskittyä musiikkiin, vaikka hän onkin kelpo juontaja MTV:ssä.

– Tyttäreni Moon puolestaan on jättänyt laulamisen, mutta aikoo vakavasti otettavaksi näyttelijättäreksi. Olen kyllä kertonut hänelle että se homma on kenties raskain tapa naiselle ansaita elantonsa.

Ja juttelihan Zappa toki muutakin, enimmäkseen kertoili USA:n meiningistä, mutta säästän lukijaa loikkaamaila suoraan

KONSERTIIN !!

Niin totta kun Zappan levyt, myös ja erityisesti live-sellaiset, ovatkin olleet aina meikäläisen mieleen, astelin Jäähallin kutsuvieraskatsomoon lievästi hermostuneena. Entäpä jos aika on ajanut Zappan ohi? Lieneekö vaarilla enää mitään annettavaa yleisölleen?

Suotta hermoilin.

Lähes kaksi ja puoli tuntiseksi venähtänyt konsertti alkoi vaativalla teoksella Black Page, joka alunperin julkaistiin livetuplalla Zappa In New York. Kappale kävi lämmittelystä, sillä heti perään seurasi kaksi kappaletta loistavaita Roxy & Elsewhere -levyltä: More Trouble Every Day (alunperin kylläkin muuten Freak Outilla) ja Penquin In Bondage.

Ja johan selvisi missä mennään. En usko tekeväni vääryyttä aikaisemmille Zappa/Mothers -kokoonpanoille kun väitän tämänkertaisen bändin olevan miehen paras kautta aikojen. Ilahduttavaa on vielä se, että hunajaisen äänen omaava Ike Willis tuntuu jääneen Zappan matkaan pitemmäksi aikaa, ensiesiintyminenhän tapahtui kymmenisen vuotta sitten Joe's Garagella.

Joen autotallista kuulimme Packard Goosen, jota seurasi uusi raita Hot-Plate Heaven At The Green Hotel, jossa oli pitkästä aikaa tarttuva koukku hieman Peaches En Regalian tai Bobby Brownin tapaan. Zappa esitti myös huikaisevan kitarasoolon, joita kuulimme useita illan aikana: liikaa ei Zappa kuitenkaan mielestäni sooloillut, vaan antoi muulle bändille reilusti tilaa, toimien itse kapellimestarina.

KUULUUKO HUUMORI MUSIIKKIIN?

On vaikea ja turha tehtävä lähteä erittelemään, mikä teki Zappa-konsertista niin erinomaisen. Eräs tekijä tietenkin on muusikoiden posketon virtuositeetti. Vaikeimmatkin kuviot solvettiin kuin vettä vaan, vieläpä ilman, että liruttelu olisi noussut missään vaiheessa itsetarkoitukselliseksi pelleilyksi. Esimerkiksi rumpali Chad Wackermanin työskentelyä seurasin koko illan yhä kasvavan ihmetyksen vallassa. Mies oli läpi konsertin väsymätön, tarkka, tekninen, tyylitajuinen ja täynnä mielikuvitusta. Kenties paras rumpali, jota minulla on ollut ilo kuunnella.

Ja hauskaakin oli: Zappaan usein yhdistetyt kaksimieliset ja/tai homovitsit loistivat poissaolollaan, sen sijaan musiikillinen huumori kukki kauneimmillaan. Välillä bändi soitti tiukkaa klassista avantgardea Zappan rynniessä ympäri lavaa peruukki päässä ("muistattekos tämän kaverin, joka kävi Helsingissä vuonna seitkytneljä ... "); välillä hyödynnettiin mykkäelokuvista tuttuja jippoja, mimiikkaa, gagejä: erityisesti pääsi revittelemään lyömäsoittaja Ed Mann, joka teki selvää jälkeä marimballaan.

Varsinaisen setin lähestyessä loppuaan koukattiin 60-luvulle: Who Needs The Peace Corps kuulosti yllättävän tuoreelta, ja ikisuosikkini Mr Green Genes esitettiin paremmin kuin hyvin: Suuri kiitos Ike Willisille, joka omaa kerta kaikkiaan upean neeger-äänen.

LED ZAPPA

Florentine Pogenin ja Inca Roadsin jälkeen yritti Zappa miehistöineen lopettaa, mutta eihän siitä mitään tullut: ensimmäisenä encorena heitettiin Dancin' Fool ja teinien monot alkoivat vikkelästi vipattaa permannolla. Heti perään soitettu Allman Brothers -klassikko Whippin' Post toi esiin kosketinsoittaja Bobby Martinin erinomaiset laulajankyvyt. Voi vain kysyä, mistä Zappa nämä muusikkonsa löytää! Martin ei meinannut millään lopettaa Gregg Allman -imitaatiotaan, mutta sitten ... hitto soikoon, kappale vaihtui kuin salaa ... eivät kai ne nyt Beatlesiä ala soittaa!

Vaan soittivatpa. Saimme kuulla I Am The Walrusin komeana, kunnioittavana ja tuoreena versiona. Tässä vaiheessa tipuin jo penkiltä, kuset housuissa hekotellen – oli meinaan totaalinen tunnelma.

Ja ikään kuin yllätyksiä ei olisi ollut jo kylliksi, soitti Zappan ensemble toisena encorenaan Ravelin Boleron täydellisenä, virheettömänä, nuoteitta ja leveästi virnistellen. Eli kuten Zappan musiikkia sydämensä pohjasta vihaava ystäväni tokaisikin: kun ne kerran osaavat soittaa, mikseivät soita koko illan tällaista kunnon musiikkia ... Todella: silmät ummistamalla 11-miehinen rockbändi muuttui sinfoniaorkesteriksi.

Kolmas encore, ja silmissä alkoi jo vilistä ... Stairway To Heaven, sittenkin! Zappa teki bändeineen lähes mahdottoman, sai tuon rock-klassikon liikkumaan, svengaamaan, elämään. Tekemällä kappaleesta vitsin Zappa samalla teki palveluksen koko sävellykselle: nosti sen jalustaltaan ja jätti käsittelynsä jäljiltä meille ... loistavan biisin! Kaikki kunnia lapsuuden sankareille, mutta tämän jälkeen Zeppelin-versio väkisinkin kuulostaa hieman värittörnältä ja aneemiselta.

Jos Zappan sävelkynä alkaa joskus tylsyä – mitä toki sopii epäillä – voi mies hankkia leipänsä vaikka versloimalla älpeellisen rockin kulmakiviä. Vaan toivottavasti omaa materiaalia riittää, ja saamme sitä taas kohta vinyyliltäkin kuulla. Minua odottaa hyllyssä tuore kaksoislevyllinen kitarasooloja (uusi lp Guitar): taidanpa laittaa platan pyörimään, ja vieräytän poskelle pari kaipauksen kyyneltä. Tällaisia konsertteja harvoin kuulee.

Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net