Liirum laarum lappalainen, haista paska, zappalainen !
By Waldemar Wallenius
FRANK ZAPPA & MOTHERS of INVENTION
One Size Fits All
(DiscReet DS 2216)
Inca Roads – Can 't Afford No Sboes – Sofa No. 1 – Po-Jama People /// Florentine Pogen – Evelyn, a Modified Dog – San Ber'dino – Andy – Sofa No. 2
Mitä voi vanha Zappa-fani sanoa?
Hän on ennenkin tehnyt normaalitasoonsa nähden kesyjä albumeja (»Weasels Ripped My Flesh», »Chunga's Revenge»), mutta ne ovatkin olleet olosuhteiden sanelemia sillisalaatteja ja syyt ovat olleet ymmärrettäviä. Mutta sitä en tajua, että viimeisen parin vuoden aikana Zappa on aivan selväpiirteisesti alkanut kokonaisilmiönä kesyyntyä pahemman kerran. Alamäki alkoi »Over-Nite Sensationista» ja, tuntuu vain jatkuvan. Zappa ei enää edellytä itseltään eikä yleisöltään lähimainkaan niin paljon kuin ennen vanhaan. Ilmankos hän onkin tänään suositumpi kuin koskaan.
Nykypäivän Zappa tuntuu tyytyvän siihen, että hänellä on erinomaisista muusikoista koottu bändi, joka osaa soittaa mitä kiperimpiä riffejä. Levyjen sanallinen anti rajoittuu joihinkin »vitseihin» ja levykokonaisuudet ovat entistä löyhempiä ja köyhernpia sanomallisuuden sekä merkityksellisyyden suhteen. Okei, jos Zappa haluaa asioiden olevan tällä mallilla, niin tältä pohjaltahan meidän on levyt otettava – eriskummallisina jazz/rock-levyinä. Käyn platan läpi piisi piisiltä.
»Inca Roads». Ensi kertaa (ja toisen ja kolmannen kerran) levyä soittaessani ajattelin aloituksesta, että »joko taas sitä samaa löysäranteista rimpurusta». Sittemmin olen oppinut pitämään piisiä soitannollisesti yhtenä levyn antoisimmista, koska siinä on muutamia kivoja pikku riffeja, raffeja ja ruffeja PLUS ikiomassa Helsingissämme äänitetty varsin hyvä kitarasoolo Zappalta (miten ihmeessä se on saatu ympätyksi losangelesilaisessa TV-studiossa tehtyyn perusnauhaan?). Sanat ovat käsittelevinään inkojen asumaseuduilta löydettyjä mystisiä »lentokenttiä». Kokonaisuutena piisi ei pärjää esimerkiksi »Grand Wazoon» tasolle.
»Can't Afford No Shoes». Zappa jytä-kitaristina. [1] Oli homma jytä-parodiaa eli ei, niin varsin maukkaasti ja älykkäästi hän sen tekee. Siis soirannollisesti OK, mutta sanat ovat silkkaa paskaa.
»Sofa No. 1". Lvhyt instrumentaali. Tyvpillistä Zappaa.
»Po-jama People». Todella typerä, älytön Zappa-vokaali lamaantuneirnpaan »Over-Nite»-tvyliin. Ei niin mitään pointtia. Tällaisten takia Zappan pisteet laskevat huimasti albumi albumilta. Suksi suolle »vitseines», Zappa. Pembroke tekee koska vaan paljon parempia ja Rechardt hakkaa sinut kitaristina, jos et pida varaasi! [2]
»Florentine Pogen». Jälleen hyvin soitettua, mutta niin saatanan tyhjää ja typerää sanallisesti. Kyllä sä Frank olet jo tarpeeksi usein näyttänyt kuinka absurdi sä osaat olla, kaita välillä myös sanoa jotain!
»Evelyn, a Modified Dog». Typeryyden huippu, mutta onneksi lyhyt. Mukamas teemallista jatkuvuutta. Ei vaan ärsyttävää omahyväisyyttä. Kaikki mitä Zappa tekee ei todellakaan ole jumalten viisautta, ei tosiaankaan.
»San Berdino» ei nyt ole johdonmukaisuuden ruumiillistuma sekään (koska Zappa on sitten ollut?), mutta hommassa on sentään muutamia mukavia pointteja, ennen muuta legendaarisen Johnny »Guitar» Watsonin tyylikäs lauluosuus, jossa hän näyttää kuinka esimerkiksi sana »hurt» pitää laulaa ja niin poispäin. Johnny Watson on R&B :n harrastajille tuttu nimi 50-luvun lopulta ja 60-luvun alusta ja hän on aina kuulunut Zappan suuriin suosikkeihin, joten hänen hommaamisensa tälle levylle on aika fiksu liike. Mutta miksei hän saanut soittaa myös kitaraa? Kai siksi, että Zappa haluaa todella näyttää olevansa kova kitaristi. No, kyllä hän onkin, piisin riffit ovat maukkaita ja kaikki lauluosuudet vahvoja, joten piisin yleinen merkityksettömyys ei häiritse. Onkos tämä jotain avantgarde-R&B :tä? (Ja eiköhän tämä R&B-huuliharpisti Bloodshot Rollin' Red vain ole itse Don van Vliet?)
»Andy». Johnny Watson jälleen mukana piisin vahvassa lopussa, muuten aika tavanomaista Zappaa.
»Sofa No. 2». Hyvä vitsi tämä saksaksi laulaminen, vai mitä Frank? Jees, kyllähän se ainakin muutaman kerran kuulostaa aika hauskalta, hahhah. Mutta mitään varsinaista pointtia ei ole tässäkään kollaasissa. Lienee mukamas parodia jostakin, koska piisin tutut piirteet eivät jaksa viehättää kovin pitkään.
Ja siinä se sitten oli koko levv. Varsin kesy esitys, Ei MITÄÄN merkittävää, vain kokoelma hyvää, varmaa soitantoa – tosin on myönnettävä, että harva bändi pystyy yhtä korkeatasoiseen soitantaan, mitä nyt Wigwam ja pari muuta – mutta ei tämä kyllä muuten saa minua vakuuttuneeksi. Tämä on yksinkertaisesti aivan liian omahyväistä ja itseensä tyytyväistä junnaamista, jotta tästä voisi muodostua kovinkaan rakentava osanen Zappan tuotannossa. Kaukana ovat ne päivät, jolloin Zappa oli jatkuvasti todella antoisa ja virkistävä. Toivottavasti tämä nykyinen, kansaanmeneva Zappa-musiikki on vain jokin taktinen liike, jolla hän ensin kerää entistä suuremman kuulijakunnan ja alkaa sitten taas paiskoa jotain relevanttiakin kamaa. Joka tapauksessa lähiaikoina on odotettavissa taas uusi Zappa-LP, joka äanitettiin samanaikaisesti tämän kanssa. Siihen saakka: älkää pitkästykö.
1. "jytä" is a Finnish word for rock music, especially when played very loudly.
2. Jim Pembroke and Pekka Rechardt are members of the Finnish band Wigwam.
Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net