Frank Zappa "Zoot Allures"
By Mikael Wiik
FRANK ZAPPA
Zoot Allures
(Warner Bros. BS 2970)
Zappan viimeisimmät vinyylitaltioinnit eivät ole saaneet täysin varauksettoman suosiollista vastaanottoa tämän julkaisun palstoilla. Itse olisin ollut valmis lanqettamaan niille aika lailla lievemmän tuomion, mutta enpä ollut siihen aikaan kuin yksi tämän lehden lukijoista.
Nyt olisi täydellinen tilaisuus aloitta Zappan kunnian varjelemiseksi suunnittelemani taistelu, mutta »Zoot Allures» tekee sen kyllä aika vaikeaksi. Motivoinnin kanssa kun tuli vähän hankaluuksia.
Noin yleisesti ottaen sanoisin, että Zappa kaikki tempauksia ei välttamattä tarvitse verrata toisiinsa. Jos jokaisesta uudesta levystä lähtee etsimään uutta »Hot Ratsia» tai »We're Only in It for the Money», se johtaa mielestäni vääriin arviointeihin. Varsinaisten innovaatioiden aika on ohi Zappan kannalta, sekä verbaalisesti että instrumentaalisesti, enkä usko että kaveri juuri muuta haluaa kuin levyttää ja soittaa mitä mieleen pälkähtää ilman sen kummempia korkealentoisia pyrkimyksiä. Juuri näiden pyrkimysten puute on saanut aikaan sen, että Frankie-boyn huumori ei enää ole älyllisesti kovin korkealla tasolla, eikä musiikissa ole sitä entistä täysin tuoretta ja vapaata luomisvoimaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että FZ olisi nyt artistina täysin vorbei, ydinvoima on yhä tallella.
»Zoot Allures» tulee varmasti monien mielestä olemaan Zappan varsinainen aallonpohja. Ja niin sanoisin myös minä jos lähtisin vertailemaan sitä esimerkiksi »The Grand Wazoo» albumiin joka nyt sattuu olemaan minun henk. koht. suosikkini.
»Zoot Allures» nyt kuitenkin on juttu ihan erikseen, se on Zappan heavy-metal levy, ja jos sitä yleensä tulee verrata johonkin, niin se on esimerkiksi Grand Funkiin tai Kissiin.
Kokoonpano tällä levyllä koostuu pääasiassa itse Zappasta, joka örisemisen ja kitaroinnin ohella hoitaa myös kosketinsoittimet ja basson, sekä rumpali Terry Bozziosta joka takoi kalvoja Helsingissäkin viime keväänä. Ruth Underwood marimboineen pilkahtaa esiin vain hetkellisesti, eikä näin paljoakaan vaikuta musiikin yleisilmeeseen.
Tähän se minun kritiikkinikin pääosiltaan perustuu. Zappa on aikaisemmin kerännyt ympärilleen uskomattoman taitavia muusikoita, jotka ovat Iuonnollisesti olleet kykyineen olennainen osa kokonaisuudesta. Nyt maestro joutuu tosi kovalle koetukselle korvatessaan omilla kyvyillään muut muusikot. Olen varma siitä, että lopputulos olisi isommalla porukalla ollut tehokkaampi.
Lievänä miinuksena näkisin myös sen, että Zappa niin ilmiselvästi näyttää intohimoisesti ihastuneen omaan kitarointiinsa, varsinkin siihen solistiseen ylitarjontaan josta saimme kärsiä jo viime keväänä Messukeskuksessa pidetyssä konsertissa. »Black Napkins» on yksi näistä piiseistä, äänitettvnä Japanissa livena. Hesan konsertissa kiinnitin huomiota stemmojen kuuluvuuteen ja puhtauteen, Zappa taas on katsonut parhaaksi miksata ne taka-alalle nostaen oman soolonsa suhteettoman paljon pinnalle.
»Friendly Little Finger» on toinen samantapainen hysteerinen kitarasoolo. Piisin rakenne on kuitenkin erilainen. Siinä missä »Napkinsin» komppi edusti jonkinlaista puolihidasta R&B:tä, »Finger» riehuu Mahavishnumaisella intensiteetillä ja Harmagedonin taistelua heijastavalla ryminällä. Z. on päättänyt soittaa kaikki muut jytäilijät puihin.
»Ms. Pinky, Find Her Finer» sekä »Disco Boy» ovat myös todella raivopäistä jytää, mutta niissä, löytyy enemmän sovituksellista ideaa sekä vähemmän noita selkäpiitä karmivia kitarasooloja. Sanoituksellisesti ne ovat Zappa-huumoria korneimmillaan.
Pari kummajaista löytyy myös. Lähes 9-minuuttinen »The Torture Never Stops» on tyypillinen hidas Zappa-blues joka sisältää härskeintä kuulemaani Zappa-lyriikkaa. Se on tarina kidutuskammiosta ja siitä mitä siellä tehdaan ja ... öh, syödään ... jne. Tämä hyvän maun manifestaatio tarjotaan äänitehosteineen kaikkineen tosi tehokkaasti (tai kornisti, piisi liikkuu jyllä naurettavuuden rajamailla). Äänityksellisesti teos on erittäin nautittava.
Kummajainen n :o 2 on nimipiisi »Zoot Allures». Levyn lähennellessä jo loppuaan kaapeista sinkoaa yllättäen hurmaavan kaunis ja ylväs teema joka polveutuu tyylillisesti »Hot Ratsin» ja »Grand Wazoon» kaltaisista teoksista. Zappa soittaa akustista kitaraa sähköisen kanssa uniksessa käyttäen loistavasti lämpimästi pörräävää feed backia. Soinnutus on täysin jazz-voittoista, ehkä hiverien Ralph Townermaista, ja toteutus mykistävän lennokasta.
Tämä piisi ei mitenkään sovi albumin yleiskuvaan ja- mieleeni tulikin hetkeksi, että tässä se Frank nyt hämää kuuntelijoita tarjoamalla hetkeksi sitä, mitä useimmat vanhat ja uskolliset diggarit häneltä toivovatkin. Taitaapahan se kuitenkin olla vain pelkkä muistutus siltä, että se Zappan sivupersoona n·:o 3 edelleen elää ja voi hyvin. Minun pääni se todella sekoitti.
Koko tämä levy taitaa loppujen lopuksi olla kummajainen, se herättää niin pirusti ristiriitaisia tunnelmia. Kylmäksihän se ei jätä, ja se on tärkeintä.
Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net