Eskapismia kaunosieluille
Mikael WiikFRANK ZAPPA
Zappa in New York
(DiscReet 202290)
Titties & Beer - I Promise Not to Come in Your Mouth - Big Leg Emma /// Sofa - Manx Needs Women - The Black Page Drum Solo - Black Page 1 - Black Page 2 /// Honey, Don't You Want a Man Like Me? - The Illinois Enema Bandit /// The Purple Lagoon
Irstas ystävämme FZ on pitkän tauon jälkeen saanut uuden saasteannoksen ulostetuksi markkinoille. En kylläkään tiedä jos se on mikään varsinaisen juhlimisen aihe, mutta ei se myöskään kuulu näihin olankohautuksella sivuutettaviin juttuihin.
FZ on aina ollut varsin kiistelty persoona, ja nyt enemmän kuin koskaan ovat kuuntelijat jakautuneet eri leireihin. Aikaisemmin oli jakauma suunnilleen sellainen, että joko herraa ylistettiin tai sitten parjattiin. Nykyisin tilanne on hieman rnonisäikeisempi, puhukaamme heistä, jotka diggasivat Zappaa ennen, ja näistä joille FZ ei vieläkään merkitse yhtään mitään. Ne jotka edelleen pysyvät uskollisina ja jaksavat seurata mielenkiinnolla, alkavat olla vähissä. Mikael Wiik on kuitenkin yksi heistä, viimeiseen mieheen ja niin päin pois ...
Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä kuin FZ olisi yrittänyt viihdyttää kaiken maailman ihmisiä yhdellä kertaa, sillä tämä live-tupla sisältää progressiivista Grand Wazoo-tyyppistä sekoilua orkestroidulle ensemblelle samalla kun siinä yritetään alittaa kaikki hyvän maun edellyttämät vaatimukset sisällöllisesti ajatellen. Ja mistäköhän löytyy se fani, joka diggaa molempia tyylisuuntauksia samanaikaisesti? Ainakin useimmat omat ystäväni ovat jääneet »Grand Wazoohin», ja heille joku »Zoot Allures» on ollut vallan kauhistus. Suuri Sekoilija ja Taidemuusikko oli langennut lokaan ja ryhtynyt tuottamaan raskaan sarjan nyrkkeilymusiikkia – eihän semmoinen sovi alkuunkaan.
No niin, eipäs ole ilkeitä. Kyllähän he siinä ovat aivan oikeassa, että Zappan härski tuoreus ja mullistava musiikillinen näkemys ovat jo menneen talven lumia, mutta perin harva pystyy kuitenkin uusiutumaan vuodesta vuoteen, eikä sitä sovi pitää minkäänlaisena kriteerinä varsinkaan silloin kun kaveri on puskenut töitä runsaat toistakymmentä vuotta.
Ja on se minun mielestäni aikamoinen saavutus kun joku vanha pappa 60-luvulta pystyy puhaltamaan uusia tuulia 70-luvun puiseviin heavy-rock-sointuihin, ja näin mielestäni »Zoot Alluresissa» kävi.
Kaikki tästä närkästyneet voivat kuitenkin sallia toiveen pilkahduksen syttyä sydämissään. »Zappa in New York» sisältää yllin kyllin ajattelemisen aihetta antavaa kuviointia kaikille sointuanalyytikoille. Autuaat ovat kuitenkin ne, jotka pystyvät nauttimaan Zappan sairaalloisesta huumorista ja taiteellisesta toteutuksesta samanaikaisesti. Heidän on tulevaisuus.
Eli levy menee näin: »Titties & Beer», pohjalla funky meininki, Zappa laulaa isotissisestä Chrissystä, jonka kanssa FZ joi kaljaa ja Paholaisesta, joka vei hänet kaljoineen kaikkineen sankarimme nenän edestä. Ray White, Zappan uusin neekerihahmo Paholaisen osassa.
Ja jotta kaikki tajuaisivat kuinka hyvä tehokeino kunnon kontrasti on, niin heti sen jälkeen seuraa äärettömän sofistikoitu teema nimeltä »I Promise Not to Come in Your Mouth». FZ:n mielestä tämä on »a sensitive instrumental ballad for late-nite easy listening». Kyllä kai, kaunis ja monimutkainen teema, jonka sovitus on todella mestarillinen. Piisin nimihän on mitä koskettavinta arkipäivän realismia, kappale sinänsä ei myötäile vastaavanlaisia tunnelmia ollenkaan viileässä kauneudessaan, mutta eihän tässä olekaan mistään johdonmukaisuudesta kyse.
»Big Leg Emma»: Rokkipiisi vuodelta -67. James Deanit Carrols-kuppiloissa varmasti diggaisivat tajuamatta lainkaan mitään.
»Sofa»: Zappan parhaita sävellyksiä, lähinnä sen takia, että se on sielukkaan yksinkertainen. LP:ltä »One Size Fits All» parannettu versio. Mike Brecker yrittää tenorillaan kuulostaa yhtä mustalta kuin Dave Sanborn. Sanborn olisi ehkä soittanut kappaleen vieläkin sielukkaammin, puhumattakaan Ernie Wattsista, joka todella on musta ja molempien edellä mainittujen herrojen esikuva. Hyvä raita, kaikesta huolimatta, eihän tässä rasisteja olla.
»Manx Needs Women»: »Guitar Playerissa» esiintynyt pieni verrytelmä kitaristeille, lienee syntynyt Zappan aivastaessa nuottipaperille, eli ei aivan hyräiltävää laatua. Mannaa niille jotka eivät saaneet tuntea palvovansa neroa »Zoot Alluresin» soidessa. Painajainen James Deaneille.
»Plack Page I, II & Rumpusoolo»: Lisää inspiroitunutta aivastelua nuottipaperille, eli klassista be boppia pikkolomarimballe ja muille soittimille. Osa II on kuulemma diskoversio, James Deanit ovat kyllä edelleen skutsissa mutta John Travoltat saattaisivat kenties keikkua katua pitkin tahtia muistuttavalla tavalla. »Did anybody dance?» kysyy Francis kolkosti.
»Honey, Don't You Want a Man Like Me?» on Zappaa parhaimmillaan: todella hauska tarina ja sitä näppärästi myötäilevä sovitus. Aihepiiriltään arkirealismia, joka on hauskaa silloin kun kuvittelee, että se koskee muita ihmisiä muttei missään tapauksessa itseä, eli sumeilematon analyysi sosiaalisen kanssakäymisen erinäisistä dilemmoista jämäkän poljennon tahdissa.
»The Illinois Enema Bandit»: Raisu kertomus miehestä, joka ahdisteli opiskelijatyttöjä pukkaamalla niihin peräruiskuttimia ilman asianomaisten suostumusta. Olisi houkuttelevaa sanoa, että nyt se Zappa kyllä menee ihan överiksi, mutta kun se tarina sattuu olemaan tosi. Kappale voidaan kortistoida bluesina, FZ soittaa komeasti kitaraansa ja musta mies White laulaa sellaisella antaumuksella, että oksat pois.
»The Purple Laqoon»: Muistatteko että ennen muinoin muusikoilla oli tapana pitää jameja? Tämä albumi päättyy sellaiseen jamia muistuttavaan tilameeseen. George Dukea tulee ikävä, Eddie Jobsonin kompit ovat englantilaisen kuivia ja narisevia. Basisti Patrick O'Hearn on kuten kaikki muutkin basistit löytänyt Jaco Pastoriuksen, mutta soittaa kuitenkin tarvittavan omaleimaisesti. Randy Breckerin trumpetti-soolo on taivaallinen. Jonkinlaisella harmony-dividerilla, eli äänenjakajalla hän saa torvensa kuulostamaan sektiolta, ja tulos on ihmeellisen kiehtovaa.
Siinä olikin sitten koko doppel-albumi.
Soittajat ovat samat kuin viimeksi Hesassakin, vaatimattomana vahvistuksena on New Yorkiin kelpuutettu fonisektio, joka koostuu niistä kavereista jotka nyt muutenkin soittavat kaikilla levyillä. Minä pidän tästä. Hullut konepistoolifanfaarit, tiukat ja kaupalliset (?) komppikuviot, doo-wop laulustemmat, irstaat sanoitukset, musiikkita idelautakuntia askarruttavat soinnutukset ja kansikommentit ajavat kaikki samaa asiaa, eli kunnon eskapistista viihdettä tarjotaan kaikille harmaan arjen musertamille kaunosieluille.
MIKAEL WIIK
Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net