Frank Zappa "Sleep Dirt" "Sheik Yerbouti"
By Mikael Wiik
FRANK ZAPPA
Sleep Dirt
(DiscReet DSK 2292)
Filthy Habits – Flambay – Spider of Destiny – Egyptian Strut /// Time Is Money – Sleep Dirt – Tha Ocean Is the Ultimate Solution
Sheik Yerbouti
(CBS 88339)
I Hava Been in You – Flakes – Broken Hearts Are for Assholes – I'm so Cute /// Jones Crusher – What Ever Happened to All the Fun in the World – Rat Tomago – We've Got to Get into Something Real – Bobby Brown – Rubber Shirt – The Sheik Yerbouti Tango /// Baby Snakes – Tryin' to Grow a Chin – City of Tiny Lites – Dancin' Fool – Jewish Princess /// Wild Love – Yo' Mama
Frank Zappa on tällä hetkellä varsin hämmentävä tapaus. Miehen harppaus Warner Bros.-konsernista CBS-yhtiön leipiin on saanut sellaisen dilemman aikaan, että molemmilta yhtiöiltä ilmestyy nyt levyjä lähes samanaikaisesti, ja tästä johtuvat erimielisyydet ratkaistaan kaiketi lakituvassa. Warner Bros. yrittää tietenkin ansaita takaisin miehelle maksamiaan ennakoita, eikä se tietystikään ole kivaa, kun CBS tunkeutuu samoille markkinoille »virallisella» albumilla koko markkinointiosastonsa tukemana. Varsinkin kun Warners-kiintiö ei vieläkään ole täytetty, tulossa on vielä tietääkseni ainakin yksi albumi lisää.
Kuluttaja tässä kuitenkin on eniten kusessa. Puolen vuoden sisällä on Zappalta ilmestynyt kolme albumia, joista viimeisin on peräti tupla. Mitä tekee vanha hämy, joka haluaisi sijoittaa rahansa Zappan musiikkiin, mutta jonka kukkaro ei ehkä siedä tämän nykyisen ylitarjonnan aiheuttamaa painetta? Hän luonnollisesti tarkkailee kriitikoita ja radiotoimittajia asiantuntevan kuluttajavalistuksen toivossa. Saako hän sitä? Tavallaan ei, tapaus Zappa on jälleen kerran varsin selvästi osoittanut miten moneen junaan meitä »asiantuntijoitakin» on.
Soundin suuresti kunnioittamani päätoimittaja Timo Kanerva toteaa lakonisesti, että minä taidan olla ainoa tämän lehden kirjoittajista, joka vielä jaksaa olla suuremmin kiinnostunut Zappasta. Heikki Harma taas kertoo radiossa, että »Sheik Yerbouti» merkitsee Zappan kohdalla paluuta 60-luvun laatumateriaaliin. Jake Nyman sanoi kerran pitävänsä näitä Warner Brosin viimeisimpiä levyjä jätenauhoina. Radion ruotsinkielisellä puolella kertoi Ronnie Österberg viime syksynä jokalauantaisessa ohjelmassaan Smultronstället pitävänsä puolestaan juuri tähän WB-pikapakettiin kuuluvaa albumia, »Studio Tan», Zappan hauskimpana aikoihin. Ulkomailla vuorostaan Zappaa moititaan usein vanhaksi pieruksi, joka on sortunut pelkkään pornoiluun. »Missä ovat 60-luvun sisällöltään terävät kommentit?» kuului useaan otteeseen esitetty kärkäs tivaus.
Ja kun allekirjoittanut tähän vielä lisää, että oikeastaanhan asia on niin, että Zappa ei ole koskaan huonoa albumia tehnytkään, eikä »Yerbouti» ole millään tavalla miehen paras albumi aikoihin, mutta Warnerin »rahat pois»-nauhat sisältävät osaltaan varsinaisia helmiä, niin onpahan kuluttajaparalla pohtimista.
Eikö asiantuntijoihin sitten voi luottaa? Kyllä voi, ja etenkin kaikkiin yllä mainittuihin, mutta ei kuitenkaan sokeasti. Musiikki ei koskaan ole niin helppoa, että se on yksiselitteistä. Toisaalta se ei ole myöskään niin vakavaa, että siihen täytyisi suhtautua joko pelonsekaisella kunnioituksella tai sitten tuomitsevan ylimielisesti.
Zappaankin pääsee parhaiten sisään jos unohtaa sen, että miehen pitäisi olla nero, mutta samalla paneutuu musiikkiin kaikessa rauhassa ehdottomalla keskittäytymisellä. Yritin itse kuunnella näitä levyjä objektiivisesti tekemättä turhia vertailuja puoleen tai toiseen, syntyneiden mielipiteiden objektiivisuudesta en kylläkään sano yhtään mitään.
»Sleep Dirt» julkaistiin aivan niin kuin sen WB-edeltäjä »Studio Tan» ilman minkäänlaista informaatiota siitä mistä on kysymys. Muusikoita ei mainita, ei äänittäjiä eikä studioita. Ainoastaan kannen suunnittelijat mainitaan. Moinen menettely ei lisää luottamusta levyn sisältöön nähden, ja olen ihmetellyt syytä siihen. Harmittaa kun on tyydyttävä arvailuihin.
Albumi on pitkästä aikaa täysin instrumentaalinen, ja tyydyttänee niitä diggaajia, jotka ovat valittaneet, että Zappa ei ole saanut mitään aikaan jo ajat sitten ilmestyneen »Grand Wazoon» jälkeen. Kokonaisuutena albumi ei toimi yhtä hyvin kuin esimerkiksi juuri »Grand Wazoo», mutta se on aika luonnollista jos pidetään mielessä, että nämä äänitteet tulevat vähän sieltä sun täältä. Ne ovat tietyssä mielessä ylijäämämateriaalia aikaisemmista sessioista, joille ei ole löytynyt sijaa aikaisempien projektien yhteydessä. Näin olen ainakin ymmärtanyt asian. Nyt ne sitten ilmestyvät yhteenniputettuina hajanaiseksi kokonaisuudeksi, mutta minä en näe sitä niinkään haitallisena asiana.
»Sleep Dirtin» sisältämä instrumentaalimusiikki on vapautunutta, rönsyilevää fuusiomusiikkia, joka on kaukana siitä tiukkailmeisestä sovitustyylistä jota kuulemme esimerkiksi »Sheik Yerboutissa». Avausura »Filthy Habits» on yksinkertainen bassokuvio, jonka päälle Zappa on äänittänvt useita miltei pelkästään pitkiä ääniä ujeltavia kitaroita. Kampin hoitaa selvästikin basisti Patrick O'Hearn sekä rumpali Terry Bozzio, jotka vierailivat maestron mukana Helsingissäkin. Tämä lievästi Terje Rypdalmainen lähestymistapa kitarointiin erottaa tämän kappaleen edukseen Zappan muiden levyjen soolo-orgioista, joissa pyrkimyksenä on ilmeisesti ollut tehdä jonkinlaista John Coltranemaista »sheets of sound»-musiikkia kitaralla.
Tämän jälkeen seuraa piisi, joka olisi hyvinkin normaalia triojatsia pianolla ja kompilla ellei sävellys olisi niin tyypillisen Zappamainen siellä täällä kuuluvine marimba- ja perkussiokuvioineen. Kaunista musiikkia jonka tyyppistä »Yerboutissa» ei ole ollenkaan. »Spider of Destiny» jatkaa tyylillisesti samaa linjaa, mutta Zappan kitara ja kumisevat kellot ovat liittyneet kuvaan mukaan, A-puolen päättää »Egyptian Strut», joka on jykevä, majesteettinen piisi, joka on sovitettu todella isolle kokoonpanolle. Se tähdentää Zappan luovuutta sovittajana samoin kuin 8-puolen avauskappale »Time Is Money». Nämä kaksi edustavat yksin sitä teknisesti orientoitunutta sävellysmuotoa, joka ensimmäisen lehahti loistoon »Hot Rats»-albumilla.
»Sleep Dirt» on niinkin harvinainen tekele kuin duo-esitys kahdelle akustiselle kitaralle. Toinen kitaristi jää anonyymiksi, mutta selvää on että se ei ole Zappa. Kappale keskeytyy kun Zappan sormet juuttuvat johonkin ja hän ääneen valittaa tapahtunutta. Sävellys on hiukan Townermainen eikä mitenkään erikoinen, mutta Zappan kitarointi on ällistyttävää keskeytykseen saakka.
»The Ocean Is the Ultimate Solution» on sitten sellainen ihme kuin kunnon jami. Se kehittyy tunnelmasta toiseen niin oikukkaasti ja rempseästi, että on vaikea mennä sanomaan mikä on ennakkoon päätettyä ja harkittua ja mikä ei. Zappa soittaa jälleen häikäisevästi sekä komppia että sooloja ja bändi seuraa perässä niin että tanner tömisee. Lopputulos on kaukana siitä monotoniasta, johon Zappa pahimmillaan pystyy. »Sleep Dirt» kokonaisuudessaan on varsin tuoreentuntuinen tekele juuri musiikin irrotteluhaluisen luonteen takia. Se ei tunnu laskelmordulta ja tuotetulta, ja sitähän se ei tietysti olekaan.
Sen rinnalla »Sheik Yerbouti» (shake your booty) vaikuttaa lähes kaupalliselta. Zappa tekee kaikkensa ollakseen mahdollisimman härski ja irvokas ja musiikki on tiukkaa ja ytimekästä. Sen kummemmilta yllätyksiltä mielestäni kyllä säästytään, aivan samanlaista musiikkia Zappa on tehnyt Warnerille aikaisemmin. »One Size Fits All», »Roxy & Elsewhere» ja »Z in New York» ovat kaikki albumeja, joille »Yerbouti» muodostaa vain luonnollisen jatkon. Näistä kaikista tuo New Yorkin live-tupla on kenties mainittavin. Tämä eniten siksi, että Zappa sillä albumilla suo runsaasti soolotilaa kanssamuusikoilleen. »Yerboutilla» maestro itse on ainoa muusikko, joka todenteolla saa irtaantua sovituksista, muut pysyvät kiltisti aisoissaan. Eivätkä Zappan instrumentaalikappaleet sekä niiden soolot ole läheskään sitä luokkaa kuin »Sleep Dirtillä».
Radiossa on soitettu toistaiseksi ainoastaan tämän tuplakansion A-puolta, ja se onkin varsin vakuuttava alusta loppuun saakka. »I Have Been in You» on aivan nappiin osuva herja, joka kohdistuu kalifornialaiseen elämänmenoon ja länsirannikon radioasemien suosimaan musiikkiin. Mahtavat kööriosuudet, twin-lead kitarakuviot, imelät sanat ja tekosielukas melodia muodostavat yhdessä rienaavat terveiset Peter Framptonille ja hänen hengenheimolaisilleen.
»Flakes» on käsittääkseni nenännäpytys palveluammattilaisille ja heidän ammattiliitoilleen. Melodisesti antoisa, aivan kuten sitä seuraava »Broken Hearts», jonka huumori on varsin anaalia. Zappa tutkailee ihmisiä vähän samalta kantilta kuin pornoleffan ohjaaja, joka yrittää keventää homman ilmettä huumorilla ja värikkäillä lähikuvilla. Se huumori on kylläkin sysimustaa eikä missään vaiheessa hyväntahtoista. Kaikki mainitut kappaleet ovat soitannollisesti ja sovituksellisesti häikäiseviä, kuten tavallista Zappalla on bändi, jolle mikään ei ole liian vaikeata. A-puolen päättää »I'm So Cute», joka on hieman vaisu punkparodia.
Loput tupla-albumista täyttyy samantyylisistä piiseistä, joissa rienataan homoja, disko-ihmisiä, juutalaisia, elokuva- ja televisioäänittäjien liittoa, nuorisoa ja muuta mukavaa. Minulla ei ole hajuakaan siitä, mihin Zappa kaikella tällä pyrkii.
Musiikki edustaa tällä kertaa kauttaaltaan aika rajua linjaa. Kappaleet ovat nasevia eikä jazzvaikutteita juuri viljellä. Turhina koen ihme kyllä kaikki albumin instrumentaalisävellykset. Ne eivät ole läheskään »Sleep Dirtin» luokkaa ja muodostavat ainoastaan rungon Zappan kitarasooloja varten. Ne ovat kyllä hienoja näyttöjä miehen osaamisesta, mutta ne ovat aika monotonisia sen takia, että kukaan muu ei oikeastaan tee mitään sillä aikaa kun Zappa riehuu kuin seonnut dervishi.
Eli kovin on epätasainen tämä »Sheik Yerbouti». Kannattaako se hankkia? Kyllä, mikäli kassa antaa myöten. »Sleep Dirtia» suosittelen kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita moernista instrumentaalimusiikista. Mutta se on oikeastaan aika »vakava» tekele joka vaatii syventymistä. »Sheik Yerbouti» sopii niille, joille on tärkeätä, että menee lujaa koko ajan.
Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net