Frank Zappa "Shut Up'n Play Yer Guitar"
Hannu TervaharjuFRANK ZAPPA
Shut Up'n Play Yer Guitar
(CBS 66368)
Record 1: Shut Up'n Play Yer Guitar
five-five-FIVE – Hog Heaven – Shut Up'n Play Yer Guitar – While You Were Out – Treacherous Cretins – Heavy Duty Judy – Soup'n Old Clothes
Record 2: Shut Up'n Play Yer Guitar Some More
Variations on the Carlos Santana Secret Chord Progression – Gee, I Like Your Pants – Canarsie – Ship Ahoy – The Deathless Horsie – Shut Up'n Play Yer Guitar Some More – Pink Napkins
Record 3: Return of The Son of Shut Up'n Play Yer Guitar
Beat It With Your Fist – Return of The Son of Shut Up'n Play Yer Guitar – Pinocchios Furniture – Why Johnny Can't Read – Stucco Homes – Canard du Jour
»Tämän albumin julkaisemiseen mennessä vain harvat käsittivät seikan, jonka paatuneimmat Zappa-fanaatikot ovat tienneet alusta saakka: FZ osaa soittaa kitaraa.
Musiikkijulkaisujen ylistäessä kaikkia muita muodissa olevia kitaranrevittäjiä ja tuomitessa Zappan, koska tällä oli kanttia laulaa kuvottavia tekstejään, mies soitteli instrumentillaan asioita jotka olivat paljon rienaavampia kuin mitkään sanat. Kiiruhtaessaan loukkaantumaan siitä mitä hän sanoi, musiikkilehdistö unohti kuunnella mistä hänen kitaransa puhui. Tälle albumille tallennetut kitarasoolot kertovat paljon sellaista, joka saattaa perinpohjin nolostuttaa ne kriitikot jotka unohtivat kuunnella.»
Ylläoleva kelvannee jonkinlaiseksi johdannoksi Zappan kenties uusimman levyn arvosteluun (»kenties» siksi, että mieheltä voi ilmestyä muutama levy ennenkuin Soundi ehtii painoon). Kuvitella, kolme levyä kitarasooloja ! Toisaalta Zappan tuotantoa ei ole kukaan jaksanut laskea enää aikoihin; eiköhän niiden varmaan sadan Zappa-levyn joukkoon tällainenkin erikoisuus mahdu.
Nythän on niin, että erittäin harvalla kitaristilla riittäisi ideoita kolmoislevylliseen sooloja, ja raja se on levy-yhtiöidenkin kärsivällisyydellä. Mutta Zappako tästä piittaa. Henkilökohtaisesta kokemuksesta tiedän, että jotkut hullut jaksavat kahlata tällaisenkin mammuttityön syövereihin suorastaan riemurinnoin, ja heille Frankie on saattanut levynsä tarkoittaakin. Kiitos.
Mestaria on viime vuosina haukuttu taantumisesta; sen ei pitäisi olla esteenä kitarasooloista nauttimiselle, sanoissahan se vika kuulemma on. Minusta sen taantumisen kanssakin on vähän niin ja näin: armaalla 60-luvulla Zappa pilkkasi näitä viikonloppuhippejä, jotka tietysti ihastuivat suunnattomasti ja tekivät pilkkaajasta sankarinsa: yleisö ei rakasta mitään enemmän kuin sitä että sitä ivataan. Nykyään Zappaa kuulee diskossa ja samanlaiset pellet ovat taas innoissaan. Dig?
Tämän triplan kohdalta ei juuri voi puhua iskelmällisyydestä, pikemminkin voitaisiin sanoa että harvassa ovat ne kohdat joita vihkiytymätön ei määrittelisi kaameaksi paskaksi. Zappan ominaislaatu kitaristina on sellainen, ettei hänen tyylinsä avaudu ilman kärsivällisyyttä ja vakaata meditaatiota: mutta tämähän pätee kaikkiin muihinkin henkimaailman asioihin. Ilmiömäinen virtuoosi Zappa tietysti on, mutta onnistuu kuulastamaan aivan muulta ... Ehkä kuulijan tulisi asennoitua niin, että unohtaisi kaikki entiset käsityksensä kitaransoitosta ja heittäisi esteettiset odotukset romukoppaan: kun Zappaan pääsee sisälle, alkavat sellaiset kaunokitaristi kuin Akkerman ja Blackmore tuntua nöössipojilta (kiitos hienosta termistä, Kemijoen Uitto-yhdistys).
No, soolot ovat kaikki live-tilanteista – lukuunottamatta sofistikoitunutta balladia »Canard du Jour», jossa Zappa soittaa bouzoukia ja Jean-Luc Ponty viulua – ja ne on taltioitu aikavälillä 1979-80. Tiettävästi Zappalla on tapana äänittää kaikki keikkansa; mikä ettei, kun bändi kuulostaa paremmalta kuin normaalit joukkueet studi olevyil lään. Suuri osa levyn materiaalista on saatu nauhalle Lontoon Hammersmith Odeonissa: hyvä, Eurooppa!
Sooloja lienee turha ruveta panemaan paremmuusjärjestykseen, kaikkihan ne ovat hyviä, eikä Zapan nerous piile jossain tietvssä riffissä tai skaalassa, vaan kokonaisnäkemyksessä musiikkiin. Jos tämä tuote sattuisi joutumaan jonkun aloittelijan käsiin (mitä tietysti sopii epäillä) kehoittaisin aloittamaan kuuntelun vaikkapa nimikappaleen kolmesta inkarnaatiosta, joissa on sentään jonkinlainen hämärä aavistus logiikasta ja teemasta. Myös »Deathless Horsie» sopii, mutta siinä mainio rumpali Vinnie Colaiuta kelaa jotain outoa komppia yrittäen parhaansa mukaan tuhota temaattisen aineksen; muutoin nämä kappaleet ovat mielenterveydellisistä syistä suositeltavia.
Loppujen lopuksi levyltä käy kiistatta ilmi se, että siinä missä useimmat kitaristiässät vetävät otsan kurttuun ja kasvoilleen hurmioitumista osoittavan ilmeen, työntää Zappa kielen poskelle (kuvaannollisesti, eihän se muuten onnistu: sitä paitsi Frank on herrasmies) ja soittaa – paremmin kuin muut.
Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net