Olenko minä muka tyranni?

Hotelli Hesperian häkeltynyt ovivahti lähti taluttamaan kameliani paikoitusalueelle kun pingoin kohti hissiä repien vauhdissa burnuusia yltäni. Levy-yhtiön edustaiat olivat minua vastassa ja saattoivat minut vakituiseen haastattelusviittiin. Olin kauhuissani; haastateltava oli maineeltaan Miles Davisin luokkaa mitä tulee lehtihaastatteluien antamiseen. Ainakaan hän ei näyttänyt välinpitämättömältä sen jälkeen kun olin tiedustellut häneltä minne panisin kullan, pyhän savun ia mirhamin.

Herra Zappa, 1970-luvulla vierailitte täällä tuon tuostakin, mutta viime vierailustanne on jo yksitoista vuotta. Mitä me olemme tehneet ansaitaksemme tämän.

Olimme Suomessa ensi kerran vuonna 1973, silloinen yhtye oli suuntautunut jazziin. Esimerkiksi Jean-Luc Ponty, Bruce Fowler ja George Duke olivat siinä bändissa ja vastanotto täällä oli erinomainen. Seuraava kerta oli vuonna 1974; yhtye oli pienempi, mutta yhä jazzahtava. Mutta kun vuonna 1977 soitimme erilaista musiikkia, kuulijat eivät tainneet pitää siitä... Levyni eivät myyneet täällä, ja minusta tuntui että suomalaisia ei enää kiinnostanut mitä puuhasin. On turhaa tulla konsertoimaan, jos kukaan ei ole kiinnostunut. Mutta koska nykyisessä bändissä on torvisektio, ja koska tiedän suomalaisten pitävän sellaisesta musiikista, päätin suoda heille mahdollisuuden kuulla sitä.

Kyllä täällä faneja riittää...

– Tänne on niin vaikea matkustaa. Kun kiertueryhmässä on 43 ihmistä, jokainen vapaapäivä tulee kalliiksi. Toivottavasti konserttiin tulee väkeä, koska minulla ei ole aavistustakaan milloin tulen tänne seuraavan kerran...

Mitä on tapahtunut Helsinki Tapes -nauhoille? Utility Muffin Research Kitchen -gate?

– Ei, ei, kyllä ne ovat olemassa. Helsinki Tapes ovat seuraavajulkaisu sarjassa You Can't Do That On Stage Anymore (kuuden tupla-CD:n sarja ennen julkaisematonta Zappa-materiaalia). En usko, että petyt niihin, eritoten CD-versioina: vaikka ne äänitettiin vuonna 1974 ja vain 16-raitaisella, äänen laatu on oikein hyvä. Ja esitys on loistava!

Onko mukana Satumaa-tango?

– Kyllä. Samoin koko tarina suomalaishotellien huonepalvelusta, koko konsertti.

Laserlevyistä puheenollen, onko totta että EMI on julkaissut levyjäsi ilman lupaa?

– Kyllä.

Taas yksi oikeusjuttu?

– No, en tiedä oikeusjutusta, mutta meidän lakimiehemme ovat tavanneet heidän lakimiehensä, ja neuvottelut ovat käynnissä. Ongelma on siinä, että kun minulla oli sopimus EMI:n kanssa, heillä oli oikeus julkaista levyt, mutta he eivät julkaisseet laserlevyjä lainkaan – nyt kun minulla on sopimus Ryko-discin kanssa, he päättävät julkaista ne... En ikinä opi ymmärtämään businessmiehiä.

KUKA ON PERVERSSI?

1960-luvulla tekstisi käsittelivät sosiaalisia ja poliittisia aiheita. No. niinhän ne tekevät nytkin, mutta ennen kohteesi eivät olleet yhtä tarkasti rajattuja

– Tuohon on syynä se, että ne yleiskriittiset laulut jotka kirjoitin 60-luvulla toimivat yhä! Kuinka monta kertaa minun pitäisi sanoa sama asia?

Toisaalta, viime vuosina olet myös tehnyt entistä enemmän perverssejä sanoituksia. Oletko itse asiassa likainen vanha mies, vai yritätkö tietoisesti ärsyttää esim. kiihkouskovaisia?

– Heh, heh... Kiintoisa kysymys, mutta sanohan joitain esimerkkejä ”perversseistä” lauluistani, jotta voin kommentoida niitä.

Ööh, uuh, perverssejä perverssi... No, Bobby Brown, He's So Gay, Briefcase Boogie...

– Miksi ne olisivat perverssejä? Mielestäni tuo materiaali ei ole kieroutunutta, eivätkä laulujen sivuamat aihepiiritkään.

Anteeksi. Omaksuin hetkeksi uskovaisen ihmisen roolin.

– No, fundamentalistien mielestä televisio on perverssiä, jotkut lahkot eivät hyväksy edes sähkövoimaa mihin kohtaan raja olisi vedettävä? On pidettävä mielessä, että PMRC (”Vanhempien musiikkitiedotuskeskus” – levysensuurin asiaa ajava järjestö) ei koskaan retostellut ainuttakaan kappalettani. Haluatko kuulla, millaisia lauluja he vaativat vadille? I’m On Fire (Bruce Springsteen) ja Captain & Tennillen Do It To Me One More Time!

Viime aikoina olet levyttänyt synclavierin avulla. Tuo laite on varmaan kaltaisellesi säveltäjälle ihanteellinen apukeino. koska vain äärimmäisen taitavat muusikot pääsevät edes lähelle totuutta soittaessaan musiikkiasi, Mutta: Miten saat aikaan Steve Vain tai Terry Bozzion luovan panoksen koneen keinoin?

– En mitenkään! Mutta toisaalta, jos palkkaisin Steven tai Terryn tänä päivänä, he eivät olisi samoja muusikkoja kuin olivat soittaessaan minun kanssani. Kun soittajat lähtevät bändistäni, he muuttuvat. Ihmiset, jotka tuottavat mainitsemasi panoksen ovat niitä jotka ovat bändissä kulloisenakin aikana – jotka ovat käyneet läpi oppimisprosessin joka on käynnissä joka päivä. Bändini on kuin koulu! Sen aikaa kun muusikot soittavat kanssani, heidät koulutetaan perinpohjaisesti tekemään tietyt asiat, ja kun työ on tehty he voivat alkaa puuhailemaan mitä haluavat. Usein he ansaitsevat paremmin, mutta heidän aikaansaannoksensa eivät ole erityisen mielenkiintoisia.

MITÄ MUUSIKOLTA VAADITAAN?

Mitä seikkoja arvostat muusikossa, joka pyrkii bändiisi?

– Jännittävin uusi tyyppi orkesterissani on Mike Keneally, kitaristi joka peri Steve Vain vakanssin. Hän käveli koesoittotilaisuuteen ja soitti siltä istumalta Night Schoolin (levyllä Jazz From Hell) melodian kitaralla ilman säestystä. Hän soitti yhden väärän äänen kaikista niistä tuhansista! Hän vain talsi sisään ja soitti sen ulkomuistista – sellainen kaveri on todella tehnyt töitä sekä oman instrumenttinsa että musiikin kanssa. Sitäpaitsi hän osaa satojen laulujeni soinnut ja melodiat. Siitä on hyötyä, sillä nyt minun ei tarvinnut opettaa niitä hänelle, hän osasi jo kaiken! Se on hienoa. Hänellä on myös oikea asenne uusien asioiden opetteluun. Jotkut muusikot eivät halua opetella uutta, koska opittuaan tietyn määrän asioita he laiskistuvat, eivätkä halua harjoitella aivan uusia asioita. Tämä on aina ongelmallista. Arvostan tyyppejä, jotka haluavat kokeilla jotain uutta ja joilla on erittäin hyvä muisti, koska meidän ohjelmistoamme soitettaessa ei käy päinsä käännellä nuotteja, erityisesti jos olet kitaristi, basisti tai rumpali.

Kuinka monta kappaletta olette harjoitelleet?

– 106...

Olet ilmaissut huolesi improvisoidun elävän musiikin katoamisesta. Mitä improvisointia teillä muka on, kun sovitukset ovat niin tiukkoja että olisi sama vaikka tausta tulisi levyltä?

– Ei se noin ole. Ensinnäkin jokaisessa instrumentaalissa on tilaa sooloille. Toinen improvisoinnin muoto on ~ tunnetko perinteisen ”salasana”-käytäntömme?

Öh...

– Well, (seuraa pitkä hiljaisuus – ilmeisesti Zappa pohtii, paljastaako salaisuutensa vai ei) aina silloin tällöin päivän aikana käydyissä puheissa vilahtaa jokin tietty sana, tai kiertueella tapahtuu jotain, tulee joku idea – sellainen saattaa päätyä konserttiin. Ohjelmiston edetessä harjoitellulla tavalla, Ike (Willis) ja minä muutamme laulujen sanoja sijoittamalla salasanan (the Secret Word) mitä naurettavimpiin kohtiin. Saksassa on joitain faneja, jotka tietävät tällaista tapahtuvan, vaikka emme ole koskaan puhuneet siitä julkisesti, ja he ovat ilmaantuneet konsertteihin kantaen kylttejä, joissa lukee ”Mikä on illan salasana, Frank?” (Helsingin konsertissa kävi myöhemmin ilmi, että illan salasana oli ”reindeer”).

Mieleeni alkaa muistua Fillmore East -71, jolloin illan sana oli ”Mud Shark”...

– Täsmälleen. Siinä on yksi syy lisää äänittää kaikki showt; jotkut näistä sanoista ovat todella naurettavia. Esimerkiksi Oslossa pari iltaa sitten salasanat olivat ”sausage” sekä Fornebo, joka on Oslon lentokenttä...

MIKSI SÄVELLYKSEN PITÄISI OLTA LOPULLINEN?

Dylaniahan on arvosteltu, koska hän sovittaa uudelleen kappaleitaan, jotka monet kokevat jotenkin ”pyhiksi”.

– Jopa Pierre Boulez on sanonut ”Miksi sävellyksen täytyisi olla lopullinen vain siksi, että tiettynä päivänä lakkasit kirjoittamasta nuotteja paperille?” Kuka voi sanoa, milloin mikään sävellys on saavuttanut lopullisen muotonsa, olipa se rock-kappale tai sinfonia? Itse Stravinskikin muokkasi töitään.

Stanley Clarke mainitsi kerran, että levyt eivät ole ”todellisia”?

– Tuossa on kyllä perää, mutta toisaalta... Sana ”record” on olemassa kahdella eri tasolla. Se on toisaalta muovilätyskä, toisaalta kestävä tallenne siitä hetkestä jolloin musiikki levytettiin, parhaan senaikaisen osaamisen mukaan. Mutta kunhan kuulet Helsinki Tapes -konsertin, voit todeta että Echidna's Arf ja Don't You Ever Wash That Thing ovat kaksi kertaa nopeammat kuin Roxy & Elsewhere -levyllä.

Ei!

– Kaksi kertaa nopeammat! Minustakin se on uskomatonta, en voi käsittää miten ne pystyttiin soittamaan siinä tempossa, se on kertakaikkiaan naurettavaa. Sitä harjoittelee vaikean kappaleen, ja ensi yrityksellkä se tuntuu niin vaikealta ettei tiedä millä ilveellä selvitä kappaleen loppuun. Sitten sitä soitetaan kiertueella vuosi, ja vähitellen tempo kiihtyy ja kiihtyy ja kiihtyy lopulta koko bändi soittaa sen aivan kuin se olisi maailman helpoin biisi. Jos kappaleet julkaisee tuoreeltaan, ne eivät suinkaan ole parhaita mahdollisia versioita. Sama pätee nykymusiikissa; konserttiohjelmissa mainostetaan aina sen ja sen kappaleen maailmanensi-iltaa. Maailmanensi-ilta ei koskaan ole paras mahdollinen, koska orkesteri on juuri oppinut kappaleen. Niinpä suurin osa nykymusiikkia ei koskaan tule saamaan toista tai kolmatta esityskertaa: se kuullaan vain kerran, eikä esitys ole koskaan todella loistava. Jos esimerkiksi Stravinskin Kevätuhri olisi äänitetty sen ensimmäisessä esityksessä, siitä ei koskaan olisi tullut mestariteosta, sillä tuona iltana salissa puhkesi mellakka... Nykyään siitä on olemassa lukemattomia levytyksiä ja erilaisia tulkintoja.

– Kun sävellys käy tutuksi sitä voi tulkita, sitä voi muutella tyylillisesti. Tämä on eräs rock'n'roll-sävellysten hyviä puolia; kun melodiaa tukevat rummut ja basso, on mahdollista uudenaikaistaa laulua kymmenellä vuodella pelkästään muuttamalla melodiaa tukeva tanssirytmi. Meillä on tällä hetkellä ohjelmistossa sikermä lauluja nimeltään Orange County Lumber Truck. Samaa sikermää soitti alkuperäinen Mothers Of Invention vuosina 1968 ja -69. Olemme muuttaneet rytmin, ja nykyään se menee ska-rytmissä. Se on aivan erilainen, koska rytmi on muutettu. Soitamme myös Ravelin Boleron – reggaena!

KUKA ON TYRANNI?

Bändin pomona sinua on sanottu tyrannimaiseksi hirviöksi joka piiskaa orjiaan inhimillisesti mahdottomiin suorituksiin. Onko tämä ilkeämielistä panettelua?

– Käsitys minusta hirviönä pohjautuu luultavasti niiden ihmisten kertomuksiin joilla ei bändiin tullessaan ollut hyvää itsekuria kun he joutuivat vastakkain sen kurin kanssa joka vallitsee bändissä, he eivät selvinneet siitä. He saivat potkut tai joutuivat lähtemään, ja heidän on kai pakko keksiä jotain tuollaista jotta vaikuttaisi siltä että he olivat oikeassa. Soittajani ovat mukana kahdesta syystä: ensinnäkin he haluavat sitä, ja toiseksi palkka on todella hyvä; ehkä järjestys onkin päinvastainen, heh heh...

– Kenellä tahansa kapellimestarilla ja minä pidän itseäni mieluummin kapellimestarina kuin bändin pomona tms., koska näiden biisien soittaminen edellyttää sellaisen olemassaoloa – on oikeus vaatia muusikkoja tekemään parhaansa, ja kun kapellimestari sen tekee, hän tekee sen säveltäjän puolesta, joka tässä tapauksessa sattuu olemaan sama heppu. Hän tekee sen myös yleisön puolesta, koska hän olettaa että lipun ostaneet ihmiset haluavat nähdä kunnon esityksen. Kuka siis pitää muusikot ojennuksessa? Roudari? Jonkun on sanottava: ”Tulkaa paikalle ajoissa!” ”Soittakaa oikein!” ”Otetaan se ja se biisi!” ”Hoitakaa hommanne!”. Jonkun täytyy tehdä se – ja niinhän minä teenkin.

Näyttää kohtalaisen selvältä, ettei Michael Jackson allekirjoita You Are What You Is -laulusi taustalla olevaa filosofiaa – mutta onko se mikään syy pilkata häntä?

– Hah hah hah! Todella hienovaraista suomalaishuumoria! Olen sanonut vain tämän: ihmisellä on oikeus tehdä omalle ruumiilleen mitä haluaa. Jos hän haluaa pumpata sen täyteen huumeita – siitä vaan! Jos hän haluaa tappaa itsensä – siitä vaan! Jos hän haluaa turmella ulkonäkönsä – siitä vaan! Mitä huumeisiin tulee, kenelläkään ei taas ole oikeutta käyttää niitä ja vahingoittaa jotakuta toista. Mitä itsemurhaan tulee, jos ihminen kaipaa kuolemaa, ottakoon ja kuolkoon. Mutta tämä kolmas: minulle on turha tulla sanomaan ettet typistänyt nokkaasi! Älä väitä, ettei leuastasi ole napattu palasta! Come on!

Onhan se sairasta...

– Tuo on turhan lievästi sanottu. Niinkuin nyt tämä elefanttimiehen luiden ostaminen. Kysypä itseltäsi: mitä hän aikoo tehdä niillä? Aikooko hän panna ne eteiseen lasikaappiin? Keittääkö hän sopan? Aikooko hän järjestää jonkin rituaalin vai aikooko hän käyttää joitakin niistä luista seuraavassa leikkauksessaan? Miten tästä eteenpäin? Hän katoaa neljäksi vuodeksi, ja tullessaan takaisin hän näyttää elefanttimieheltä!

ONKO TERVAHARJU HUMORISTI?

Onko huumorintaju mielestäsi elämistä helpottava tekijä nykypäivän muuttuvassa maailmassa?

– Minusta se on elämistä helpottava tekijä jota tulisi kehittää. Los Angeles on siinä määrin kadottanut huumorintajunsa, että ainoa elämistä helpottava tekijä näyttäisi olevan oma pyssy. Kun nyt oikein ajattelee, onhan toki mahdollista vahingoittaa jotakuta pahemmin kunnon vitsillä kuin aseella. Asetta käyttäen tuska on ohi parissa minuutissa, mutta yksi kunnon herja ja tyyppi joutuu kitumaan vuosia. Olen muuten huomannut että sinulla on erittäin kehittynyt huumorintaju ja tapa jolla saat sen ulos englanniksi on kerrassaan hämmästyttävää. Ja tämä on aito kohteliaisuus!

Gulp.

– Hienoin asia englannin kielessä on se, että mikä tahansa arkinen sana tavallisessa merkityksessään voi muuttua aivan muuksi pelkällä toisen kulmakarvan kohotuksella. Ajatellaan nyt vaikka sanaa ”dick”... ”Dickillä” saa aikaan kaikenlaista. On aina hienoa, jos uuden presidentin nimi sattuu olemaan Dick.

ONKO ZAPPA EPESSIMISTI?

Oletko pessimistinen Yhdysvaltojen tulevaisuuden suhteen?

– Enpä oikeastaan, mutta helppoa ei tule olemaan, koska Reaganin kaudella Yhdysvaltojen koulutusjärjestelmälle on tehty niin paljon pahaa. Järjestelmä oli huonossa kunnossa jo häntä ennen, mutta hän ja hänen mukanaan valtaan nousseet fundamentalistit ovat käytännöllisesti katsoen tuhonneet koulutusjärjestelmän. Jos sitä alettaisiin panna kuntoon huomenna, kestäisi vielä kymmenen vuotta saada se takaisin raiteilleen, ja tämä tarkoittaa sitä, että tuona ajanjaksona kouluista valmistuu suuri määrä todella tyhmää väkeä jotka ryhtyvät työskentelemään kansainvälisen kaupan alueella. Jos mielikuva typerästä amerikkalaisesta kamera kaulassa ja hawaiji-paita päällä oli huono stereotypia, ajattelepa näitä tyyppejä joilla on puvut ja kravatit. He näyttävät arvokkailta mutta ovat vain hyvin tietämättömiä ihmisiä, joita kiinnostaa pelkästään raha.

– Oltuani poissa Euroopasta neljä vuotta näen eron paljon selvemmin, koska sosiaalisen kehityksen erot Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä näyttävät viime vuosina suuresti korostuneen. Tahtoisin sanoa, että amerikkalaiset eivät ole huonoja ihmisiä, mutta heiltä on syyttä riistetty mahdollisuus kunnon koulutukseen. Heidän on näin ollen vaikea kilpailla älyllisesti tai sosiaalisesti muualta olevien ihmisten kanssa, koska muualla maailmassa suhtaudutaan tiettyihin asioihin hieman vakavammin. Amerikkalaisten etuja ovat resurssien paljous, hyvä huumorintaju ja eräänlainen onnellinen asenne elämään, joka ei useinkaan pohjaudu todellisuuteen... he voivat olla onnellisia, koska ovat niin tietämättömiä. Mutta lopulta heille tulee vielä seinä vastaan, ja silloin heidän on opittava joitakin niistä tosiseikoista jotka muualla on jo opittu. Tuollainen vajaus ei kelpaa, kauppatasapaino järkkyy, ja typeryyteen ei ole varaa. Ei saa olla typerä! Se ei enää ole sallittua!

– Amerikkalaisilla on se käsitys, että on OK olla typerä, itse asiassa on hienoa olla typerä. He ovat typeryydestään ylpeitä! Sellaisesta pitäisi päästä eroon amerikkalaiset ovat aina olleet ujoja tai hämmennyksissään kun on annettu ymmärtää että heillä itse asiassa olisi jonkinlaista älyä.

JÄLKINÄYTÖS

Tavattuani Zappan olisin hyvinkin voinut vetäytyä lepoon. Varsinaisen haastattelun jälkeen turisimme, Frank ja minä, vielä jonkin aikaa niitä näitä ja kehuimme kilvan Pekka Pohjolaa, jota Zappa aikoinaan pyysi orkesteriinsa, mutta josta ei paha kyllä koskaan tullut mitään. Oli hauska kuulla, ettei Zappalla periaatteessa ole mitään suomalaista basistia vastaan...

Saimme kutsun bändin soundcheckiin (henkivartijani Abraham J. Toikka ja minä). Kun vaihtoehtona olisi ollut Vanhan kuppila, päätimme myöntyä ja annoimme kiertuemanagerin saatella itsemme jäähallin typötyhjälle permannolle. Taas yksi toteutunut haave: ”kävelen saliin ja Frank Zappa heilauttaa lavalta ystävällisesti kättään”.

Jo soundcheck oli kerrassaan häkellyttävä. Zappan tahtipuikon heilahduksesta 11-miehinen bändi räjähti soimaan, soitti muutaman tahdin käsittämättömän kiemuraista musiikkia ja lopetti yhtä aikaa. Vaikutti siltä, että Zappa erotti massiivisesta äänivallista jokaisen yksittäisen äänen: jos esimerkiksiperkussiomies Ed Mann jätti hurjimman fortissimo-kohdan keskellä yhden iskun väliin, Frank keskeytti välittömästi ja huomautti asiasta. Välillä hän soitti kitaraa, jätti äänen soimaan ja huitoi selin bändiin kädellään karvan verran lisää tempoa. Kun tahti ei kiihtynyt, Zappa katkaisi soiton, teki saman käsivarren heilutuksen ja totesi lakonisesti: ”tämä ei suinkaan ole Roger Daltrey -imitaationumero…”. ”Tyrannimainen hirviö” – soundcheckissä kävi varsin selväksi, millainen on se kuri, jota Zappa bändiltään edellyttää. En usko, että nämä muusikot juuri käyvät rentouttavalla oluella ennen illan keikkaa...

Kaikki Zappa-levyni (nelisenkymmentä, jotka tyrmistynyt Frank joutui hotellissa varustamaan nimmareilla) ja kymmenkunta tuntia videoita eivät lopultakaan olleet valmistaneet minua illan konserttiin. Kaikki aikaisemmin näkemäni konsertit (ehkä Weather Reportia lukuun ottamatta) alkoivat tuntua varsin vaatimattomilta Zappan inhimillisen suorituskyvyn ylärajoja tapailevan kaksituntisen jatkuessa ja jatkuessa. Biisien välillä ei ollut hetkenkään taukoa edes tuttua ”one, two, three, four” -rutiinia ei nähty kertaakaan, koska bändi oli mitä ilmeisimmin perillä jokaisen kappaleen temposta.

Laskujeni mukaan bändi soitti enintään 25 kappaletta; on suorastaan käsittämätöntä, että ryhmältä olisi tarpeen tullen löytynyt niitä vielä 80 lisää. Muusikon näkökulmasta mitkään ylisanat eivät riitä kuvaamaan orkesterin uskomatonta taituruutta ja ulkomuistia (ainoastaan puhaltajilla oli edessään partituurit).

Zappa oli selvästi suunnitellut konsertin mielestään Suomen oloihin sopivaksi on todennäköistä, ettei monia Helsingin helmistä muualla kuulla. Vuoden 1974 materiaalia oli mukana suhteettoman paljon Inca Roads, Andy, Sofa, Florentine Pogen ja niin edelleen. Kuten Zappa haastattelun aikana oli ilmoittanut, torvisektion rooli oli varsin keskeinen. Instrumentaalikappaleita bändi soitti paljon kundit muistelevat tätä keikkaa varmaankin kauhunsekaisin tuntein vielä monta kertaa.

Zappan uusia, tämän kiertueen alla sävellettyjä biisejä, esimerkiksi Jesus Thinks You're A Jerk, When The Lie's So Big tai The Planet Of The Barytone Women ei kuultu, koska Frankin mielestä yleisö – eritoten englantilaisen kielialueen ulkopuolinen – ei saa mitään irti aikaisemmin levyttämättömistä lauluista. Encoreina (joita oli kolme) kuultiin sentään jotain varsin odottamatonta: Ravelin Bolero reggaena, Beatlesien levyversiota soundeja myöten mukaileva I'm The Walrus sekä hyvällä maulla pilattu Led Zeppelin -klassikko Stairway To Heaven.

Illan salasana tarjosi runsaasti hupia asiantuntijoille. Vihjeettä oli kylliksi jo siinä, että lähes joka kappaleessa joku soittimista livautti sekaan Petteri Punakuonon alkutahdit. Oikein, kuulitte oikein: illan salasana oli ”reindeer”. Illinois Enema Bandit oli hilpeää kamaa; kun levyllä kysytään, syyllistyikö rosvo tähän kurjaan tekoon (misery), kyseltiin Helsingissä komeasti kuorossa: ”Well, did you cause this reindeery?” Kohdassa, jossa levyllä tyttö vaatii rosvoa vapaaksi, kuultiin: ”One satisfied little Lapplander cries: Keep those antlers off of me!”

Ainoa surkea puoli konsertissa oli se, että ryhmän äänitysbussi oli hajonnut Ruotsissa ja jäänyt sinne korjattavaksi, joten tämä keikka jäi luultavasti ainoaksi, jota Zappa ei saanut nauhoitettua. Sääli, olletikin kun kiertueesta julkaistaneen tuplalive-levy heti sen päätyttyä. Varmasti Zappaakin harmittaa: hän oli vaahdonnut loistavasta Suomenkeikastaan vielä Tukholmassakin...

Jos Zappa vielä palaa Suomeen, ehdotan että Muusikkojen Liitto julistaa konsertin jäsenilleen pakolliseksi koulutustilaisuudeksi. Toista tällaista bändiä ei maailmassa ole!