Frank Zappa – kaunein päällä maan
By Aaron Sternfield
● Frank Zappa ja The Mothers of Invention ovat muuttaneet Kaliforniasta New Yorkiin päästäkseen eroon siitä, mitä Frank nimittää Los Angelesin poliisin sinisiksi fascisteiksi. Ja hänen tultuaan New Yorkiin kaupunki ei enää ole entisensä.
● Kävin Frankin kanssa hiljattain kahvilla eräässä Greenwich Villagen ravintolassa. Hän odotteli pöydässä, ja tunsin hänet vaikeuksitta. Hän muistuttaa pönkitettyä, kuolevaa puuta. Hiukset riippuvat silmille, nenän alla on kaartuvat viikset. Noustessaan juovikkaissa housuissaan ja poolopaldassaan hän on luiseva luonnonoikku.
Mutta puhuessaan Frankin kanssa unohtaa hänen ulkonaisen olemuksensa ja kuuntelee, mitä hänellä on sanottavaa. Meillä oli kahden tunnin keskustelu, ja nauhoitin sen. Seuraavassa katkelma keskustelustamme.
● AARON: Kuulemani mukaan The Mothers of Invention eivät vain esitä musiikkia, vaan pyrkivät myös ärsyttämään ja valistamaan. Pitääkö se paikkansa?
● FRANK: Kyllä. Luulen, että me pystymme sähköistämään ihmisiä jonkinlaiseen toimintaan. Sahköistimme eräitä laulamaan Louie Louie tänä iltana. (Heidän esiintyessään Greenwich Villagen Garrick Theaterissa sinä iltana muuan ilmeisesti LSD:n vaikutuksen alainen nuorukainen astui esiin yleisön joukosta ja lauloi Louie Louien yhtyeen kanssa.) Nollasta Louie Louieen kymmenessä sekunnissa ei ole hullumpi tulos. Me pystymme kehittämään sellaisen aallon. Saamme fantastisia kirjeitä anarkisteilta, 13- vuotiailta ja yliopiston opettajilta. Alamme saada kosketuksen ihmisiin.
● AARON: Kuulin, että yhtyeellä oli sensuurihankaluuksia MGM-levystä Absolutely Free. Voitko kertoa siitä?
● FRANK: No, me lauloimme lyriikkaa siten kuin halusimme, käyttäen anglosaksilaisia nelikirjaimisia sanoja, joita ei käytetä kohteliaassa keskustelussa. Kohtasimme hanka: luuksia, kun aioimme painattaa tekstin levyn kanteen. Laulaa niitä sopii, mutta painaminen ei ole luvallista.
● AARON: Tuntuu melko merkilliseltä sattumalta, että Beatles-yhtyeen Sergeant Pepper's Lonely Hearts Club ilmestyi samaan aikaan, kuin Absolutely Free. Yhdenkaltaisuus on melkoinen. Beatlesit tuntuvat hylkäävän ajatuksen, että ihmisen täytyy olla kulutushyödykkeiden orja, eikä hänellä 64-vuotiaana ole mitään muuta kuin kahden viikon kesäloma Wight-saarella.
● FRANK: Minä luulen, että se on subjektiivisempaa. Minä käsitän sen näin: »Mitä tapahtuu, kun me olemme 64-vuotiaita? Ostatteko vieläkin levyjamme?» Se on humoristinen kuvitelma siitä, miten käy, kun rock and roll-muusikko tulee vanhaksi.
● AARON: Kalifornia on selvästi uuden popmusiikin keskus. Minkähänlaista sukulaisuutta mahtaa olla teidän ja sellaisten kalifornialaisten yhtyeiden välillä kuin Grateful Dead, The Jefferson Airplane ja Love?
● FRANK: Koko San Franciscossa vallitsee rakkaussuhde yhtyeen ja yleisön välillä. Yhtyeen edellytetään rakastavan yleisöä kuollakseen. Avalon Ballroomissa he jakavat höyheniä ja kulkusia. Se on hassua. Se on aivan kuin me jakaisimme aulassa Molotovin cocktaileja. Se olisi ihan yhtä hassua.
● AARON: Ymmärtääkseni useat englantilaiset yhtyeet, kuten Yardbirds ja Eric Burdonin yhtye, ovat kiinnostuneita teidän puuhistanne. Luuletko, että musiikkinne on voinut vaikuttaa muihinkin?
● FRANK: En. Mutta annahan, kun kerron, miten pitkälle se meni The Animals-yhtyeen kohdalla. Ensinnäkin tiedetään yleisesti, että he ovat tyypillinen ei-luova rock-yhtye, joka on saavuttanut menestyksen esittämällä ei-alkuperäisiä kappaleita. Toimitin heille hiukan aineistoa ja totesin, että heiltä ei ainoastaan puutu alkuperäisyys, vaan he koettavat lisäksi tavoitella r & b-tyylia, Ei se onnistu. Toisaalta Rolling Stones tavoittelee värillisten blues-sävyä, ja se onnistuu, paitsi heidän yrittäessään matkia Chuck Berryä. Eric Burdon on jotakin muuta. Ericin uusi kansio on psykedelinen. Ja eräs lauluista tosiaan vaikuttaa minuun. Se on seitsemän minuutin mittainen, runo mustasta surmasta, johon kuuluu nauhoitettuja luostarin ääniä. Eric voisi muuttaa koko musiikkiteollisuuden luonteen.
● AARON: Onko teillä viitteitä siitä, että musiikkinne tarttuu?
● FRANK: No, olen huomannut, että aina esiintyessämme toisen porukan kanssa se toinen porukka esitetään tähtinä. Kun olemme soittaneet hiukan yhdessä, niin seuraavalla kerralla kuullessamme sitä toista porukkaa he soittavat jotakin, mikä kuulostaa meidän tyyliltämme.
● AARON: The Mothers on hyvin suosittu kukkaiskansan piirissä. Mitenkähän suosittuja olette sotapalveluksessa olevien nuorten miesten keskuudessa?
● FRANK: Kuuntelepa tarina. Muistathan, miten eräs laivaston
kaveri murhattiin Greenwich Villagessa, ja huhuttiin, että
kaikki lähistöllä olevat laivaston heput tulisivat hakkaamaan
jokaisen tapaamansa· pitkätukkaisen. Seuraavalla viikolla olimme
teatterissa harjoittelemassa, ja sisään marssi kolme matruusia
täydessä univormussa. Sanoin: »Hei, tulkaa sisään ja painakaa
puuta.» Emme kiinnittäneet heihin sen enempää huomiota. Kun
lakkasimme harjoittelemasta, eräs niistä merimiehistä sanoi
pitävänsä kovasti kansiostamme. Ne pojat olivat 19-vuotiaita ja
palvelivat tukialus Waspilla. Silloin sain aatteen.
Kysyin eräältä heistä: »Huvittaisiko teitä esiintyä tänä iltana?» »Nastaa», hän sanoi. Kysyin: osasivatko he laulaa, ja he sanoivat osaavansa Everybody Must Get Stoned ja House Of The Rising Sun. Joten lähdimme kadun toiselle puolelle päivälliselle. Minä söin, ja he harjoittelivat laulujaan. Kerroin heille, mitä toivon heidän tekevän esityksen aikana. Minun antaessani merkin heidän piti kaikkien rynnätä yleisön joukosta lavalle ja huutaa mikrofoniin »tappakaa». He tekivät sen, ja yleisö oli ihastuksissaan. Kun meripojat sitten tulivat ottamaan vastaan suosionosoitukset, ensimmainen astui mikrofonin ääreen ja esitti painettavaksi kelpaamattoman lausunnon Yhdysvaltojen laivastosta. Toinen toisti sen. Ja vielä kolmaskin. Oli kuin olisi poltettu tusinan verran lippuja.
Tässä olikin keskustelumme paasisältö. En ottanut kaikkia Frankin lausuntoja turhan totisesti. Hän koettaa esittää mielipiteitä, ja hänen mielestään on aiheutettava shokki, jotta saa sen kuulumaan.
Frank ei jaa nuoria luokkiin, esim. »teenie boppers» tai »bubble gummers», nuoret, jotka ovat juuri alkaneet päästä ulos; »freaks», 16- 20 ikäiset, jotka ovat toiminnan päävirtauksessa, ja »swingers», jotka yhä leikkauttavat hiuksensa partakoneella ja käyttävät iltaisin keinonahkakenkiä ja urheilupuseroita. Yli 20-vuotiaiden ryhmässä, hän lisää, on joukko hippie- tai freak-väkeä. Freakin tuntee hurjasta asustaan ja pitkistä hiuksistaan.
Frank vastustaa sellaisia ankarasti stereotyyppista tansseja, kuten swim, frug ja monkey. »Inhoan levyjä, joissa neuvotaan tekemään niin ja niin», hän sanoo.
Huumausaineet ovat olleet eräs nuorison pahimmista ongelmista länsirannikolla – ja nyttemmin New Yorkissa. »Minä en käytä niitä enkä koskaan ole yllyttänyt siihen», hän sanoo. »Jokainen, joka käyttää LSD:tä, vaarantaa järkensä. Samaan psykedeliseen tilaan voi päästä tanssimalla, kuuntelemalla musiikkia, pidättämällä henkeään ja pyörimällä ympäri ja monella muullakin helpolla ja laillisella tavalla – joita kaikkia kannatan.»
Frank uskoo, että seuraava runo, »Who Are the Brain Police?» (Kuka on aivopoliisi?) selittää paljon sitä, mitä yhtye koettaa ilmaista levyillään. Tämä runo, enemmän kuin mikään muu, kuvaa Frank Zappaa ja The Mothers of Inventionia:
What will you do if we let you go home,
And the plastic's all melted, and so is the chrome?
Who are the brain police?
What will you do when the label comes off, and the plastic's all
melted and the chrome is soft,
What will you do if the people
you knew were the plastic that melted and the chromium too?
Who
are the brain police?
Note. Aaron Sternfield was a member of the Billboard editorial staff. We don't know when and where this interview was originally published.
Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net