Frank Zappa "Them Or Us"

Soundi, February 1985

FRANK ZAPPA
Them Or Us
(EMI LC 0542)

The Closer You Are – In France – Ya Hozna – Sharleena /// Sinister Footwear II – Truck Driver Divorce /// Stevie's Spanking – Baby, Take Your Teeth Out – Marque-son's Chicken – Planet Of My Dreams /// Be In My Video – Them Or Us – Frogs With Dirty Little Lips – Whipping Post

TRUE GLOVE (Maxi-single)
(1C K 062-2003876)

In France – Be In My Video /// He's So Gay – Won Ton On

Joulupukki on skarppi jätkä kun älysi tuoda minulle Zappan uusimman, mutta hänen koordinaationsa Soundin kanssa ei näytä toimivan – olisihan se pitänyt tietää että pojat lykkäävät minulle samaisen tuotteen. No, ehkä pukki lukee vain levyarvostelut eikä niinkään lu kijapalstaa jossa meikäläisen Zappa-analyyseja alituiseen peräänkuulutetaan. Kiitos, veli.

... minä siitä syvällisyydestä tiedä, mutta enpähän kuitenkaan tyydy kuittaamaan levyä parilla alatyylisellä lauseella kuten iltapäivälehdistön osapäiväarvostelijat näkyvät tekevän tilan tai ajatusten puutteessa. Zappako muka perverssi? Vanha väsynyt mies? Käsitykseni neroudesta on se, etteivät nerot väsy ja vanhene: he joutuvat hullujenhuoneeseen, parantoloihin, hirteen. Onko Mozartin myöhäinen tuotanto vain ensimmäisten parinkymmenen teoksen uudelleenlämmittelyä? Onko Zappan vika, jos vanhenevat rock-kriitikot ovat juuttuneet »Uncle Meatin» urille? Tuleeko tästä ennätyspitkä lukija kirje?

Ehkä näihin kysymyksiin sentään olisi vastattava jo tässä numerossa, ja ohimennen sanoa pari sanaa myös itse levyistä, kuten tavaksi on jostain syystä muodostunut. Zappan musiikki on pitkä juttu ja vaatii myös pitkän johdannon.

»Them Or Us» on Zappan viimeaikaiseen tyyliin melkoinen sillisalaatti kaikkia mahdollisia musiikinlajeja, ja ihme on jos sellainen kuuntelija jostain löytyy joka innostuisi joka kappaleesta, varsinaiset fanaatikot tietysti poissulkien – heillehän kaikki on pyhää tarpeeksi monen kuuntelukerran jälkeen. Levyn aloitus on jo tarpeeksi hämmentävä: »The Closer You Are» on totista paluuta 60-luvulle, vaikka tietenkään ei sillä tavalla kuin Zappalta on vaadittu. Biisi jatkaa sitä varhaista tyyliä jota aikanaan edustivat »Fountain Of Love» ja »Later That Night» (jotka Phil Spectorkin tiettävästi otti erehdyksessä tosissaan), eli tyylipuhdasta do-wop-musiikkia. Ainoastaan se, että aiemmasta poiketen Zappa helposti tunnistettavine äänineen laulaa itsekin ja se että kyseessä on digitaaliäänitys paljastaa tämän 80-luvun tuotteeksi. Toteutus on, tottakai, korviahivelevä.

Tyylistä toiseen. »In France» puolestaan on muistuma levylle »One Size Fits All» jossa viimeksi esiintyi laulusolistina Johnny »Guitar» Watson. Tätä heppua tuntevat melko harvat, mutta jos alettaisiin laatimaan diskografiaa levyistä joilla mies on esiintynyt 1940-luvulta lähtien ei taitaisi Soundinkaan sivumäärä riittää ... Watson tulkitsee riuskaa rytymänbluuzea nuoruuden innolla ja antaa painokkaasti ymmärtää ettei Ranskanmaalla kannata antaa kenenkään imeä, tuota, hmm ... No joka tapauksessa, jos antaa, se muuttuu vihreäksi ja saattaa pudota pois. Syvästi uskonnollismielisenä ihmisenä en voi kuin riemuita siitä että tällaiset irstaat kuuntelukokemukset joihin työni puolesta joudun ryydittävät harmaata arkeani, jossa ei moisia vaaroja juurikaan esiinny.

»Ya Hozna». Kappale on nimensä mukaisesti jotakuinkin käsittämätön. Kuulostaa siltä kuin musiikki olisi soitettu väärinpäin ja niinhän se onkin. Lauluosuus taas on äänitetty levylle väärinpäin, mikäli ymmärrätte eron. Kuoressa kehoitetaan kuulijoita ottamaan sanoista itse selvää. Ensin ajattelin etten tuhoa laitteitani pyörittämällä levyä väärään suuntaan tms., mutta sitten muistin vastuuni tunnollisena kuluttajien palvelijana ja otin sanoista selvän. Ettepä arvaa mitä sain selville.

»Sharleena» tuo taas kerran esille sen piirteen Zappan tuotannossa johon viitataan käsittämättömän harvoin. Frankin soitto kumppanit ovat takuulla eräs maailman huikeimmista laulukuoroista, vaikka tässäkään ei esiinny kuorona kuin pianisti/saksofonisti/huuliharpisti/laulusolisti Bobby Martin ja komppikitaristi/laulusolisti Ray White. Päällekkäisäänityksiä tietty, tässä tapauksessa, mutta kun muilla raidoilla hoilaavat myös Ike Willis, Napoleon Murphy Brock, Watson, Roy Estrada ja Bob Harris voi vain ihmetellä miksei Zappan ryhmiä mainita puhuttaessa kaiken maailman Eagleseista. Nämä kuorosovitukset ovat Vaikeita. Kesken enkelimenon tulee viesti alempaa kun tulikivenkatkuinen kitarasoolo pääsee käyntiin. Sen esittää herra Zappa. Herra Dweezil Zappa. Jos joku on kaivannut Zappan levyille sooloja joista tavallinenkin punaniska voisi nauttia on Frank ottanut kaukokatseisesti tämän huomioon ja siittänyt pojan joka nyt ottaa ohjat käsiinsä ja soittaa vanhalenimmin kuin Eddie itse. Dweezilillä on kuulemma oma heavybändi josta varmaan kuullaan vielä. Huhhuh !

Levyn kakkospuoli kaksine kappaleineen on varsin rankka – joku »Bobby Brown» -tyylin diggaaja pääsee parhaassa tapauksessa ensikappaleen puoleenväliin ennenkuin silmät alkavat harittaa. Ei silti, tahtilajit ovat toki löydettävissä, aika ajoin, Oulunkylän käyneille. Olisi hauska kuulla joskus kokonaisuudessaan »Sinister Footwear» -baletti jonka eri osia on Zappan levyille eriskummallisina versioina siroteltu. Vielä hauskempaa olisi nähdä kyseisen baletin tanssijat, tai heidän jäänteensä ...

»Truck Driver Divorcen» lauluosuus seurailee sitä viime aikojen mölinätyyliä a la »Dangerous Kitchen», joka on hyvää vauhtia vieraannuttamassa viimeisetkin Frankin osapäivädiggaajista. Onneksi maestro tyytyy vain viittaamaan nelostieiskelmätyypin kliseisiin (»Oh the wife! / Oh the kids! / Oh the waitress! / Oh the drive all night!») Seuraa viiden minuutin improvisaatio-osuus jossa Zappa koettaa hävittää kitaransa muttei kadota kuin kappaleen, mihin taas tarmokkaasti pyrkiikin puoliskon sankari Chad Wackerman, rumpali joka on mikäli mahdollista vielä loistokkaammin kahjo kuin edeltäjänsä Colaiuta. Tuhannennen kerran: mistä Zappa löytää näitä tyyppejä?

Zappa ei pahemmin välittele kumppaninsa tunteista kertoessaan Stevie Vain Pariisin kokemuksista. Toivottavasti Vai on poikamies (Nykyään ainakin on, samoin kuin Zappan ex-kitaristi). Moisia tarinoita muusikoiden yksityiselämästä kuulee onneksi suomalaislevyillä harvoin (ei, Juhani, en ole unohtanut ... ) Mutta saa Vai sentään myös hyvitystä – Zappa suo hänelle ensimmäisen kitarasoolon näiden neljän vuoden aikana, tähän asti hän on saanut soittaa vain »mahdottomat kitaraosuudet».

»Babv, Take Your Teeth Out» -kappaleen sanoma tuotti minulle vaikeuksia kunnes punehtuen arvelin käsittäväni mitä on hyvä harjoittaa pelkillä ikenillä. Suureksi avuksi valon näkemisessä oli Ike Willisin sensuelli macho-ääni ja kehotushuudot. Tausta on, tottakai, kaunis iskelmä.

Levypuoliskon päättävä vajaan kahden minuutin »Planet Of My Dreams» on eräs niitä aniharvoja kappaleita joissa Zappa tuntuu puhuvan rehellisesti ja kaihtelematta omasta suhteestaan maailmaan. Sanoma on kaunis, Bob Harris loistava vaudeville-laulaja ja kuulija liikuttunut. Kiitos, Frank, äläkä annakaan periksi.

Neljännen ja ikävä kyllä viimeisen levypuolen avaa potentiaalinen hittibiisi »Be In My Video», joka onkin mukana myös »True Glove» -maxisinglellä. Zappa antaa ohjeita videota suunnitteleville, tämänkin alan kliseet tuntuvat olevan tarkkaan tiedossa. Sääli että Frankin pitää aina pilata iskelmänsä jollakin sopimattomalla piirteellä joka pistää diskoväeltä sormen suuhun. (Ei ihan aina – saihan »Bobby Brown» ihastu neen vastaanoton – Ruotsissa ... )

»Them Or Us». Nimen tarkoituksen saa selville Soundista 12/84, kappaleesta sen sijaan ei tahdo saada selvää edes kuuntelemalla. Se on kolmen miehen instrumentaali, jossa Zappa, basisti Thunes ja Wackerman jyräävät kaiutinkaapit paskaksi. Raivo ei tunnu kovin tukahdutetulta. Hilpeyttäkin levyltä sentään löytyy: Likahuulisten sammakkojen sanat ovat Frank ja Ahmet (Ahmet?) Zappan tuotantoa. Perverssimpää lastenlaulua en ole kuullut koskaan, vaikka sellaisillakin on sekä ihailijansa että tekijänsä. Siellä täällä muuten puhuu/laulaa myös Moon Zappa – onkohan Frankin pitkän tähtäimen suunnitelma kasata perheyhtye?

Viimeisenä muttei vähäisimpänä näyttönä joukkueen kyvyistä on Allman Brothersien klassikko »Whipping Post». Tämä on toiminut konserttien päätöskappaleena, ja kyseenalaisen kunnian sen mukanaolosta Zappan ohjelmistossa saa Suomi. Jostain käsittämättömästä syystä sitä aikanaan pyydettiin Zappalta eräässä Helsinginkonsertissa yleisön joukosta. Frank arveli haastatteluissa että tämä johtui hänen erehdyttävästä yhdennäkö isyydestään Greg Allmanin kanssa ...

Paljon jäi taas sanomatta. Tosin tulee muistaa että Zappan kaikki levyt ovat loistavasti äänitettyjä, sovitettuja ja tuotettuja, soitettuja, laulettuja, sanoitettuja ja sävellettyjä. Tarvinneeko enempää sanoakaan.

Tarvinnee, sillä meinasin unohtaa koko perhanan maxisinglen. No, »In France» ja »Be In My Video» tuli jo esiteltyä ja ne ovatkin yo levyn ainoat singleiksi miellettävät kappaleet. Tosin Zappan mielteitä on vaikea ennustella, olihan hänen ensimmäinen singlensäkin surullisenkuuluisa »It Can't Happen Here». Kaupallistakin menestystä on tullut: »Bobby Brown» ja »I Don't Wanna Get Drafted» ym. streitit kappaleet soivat aikanaan Suomenkin diskoissa.

Kakkospuolen »He's So Gay» on suoraa jatkoa Zappan entisille homoiskelmille. Vetävä melodia, tätä olis varmaan kiva tanssia. Painokelpoinen ote lyriikasta: »He's so gay / He's okey / He's just a cowboy for a dav», Tätä ei SETAkaan panne pannaan.

»Won Ton On» selviää takaperin lukemalla ja kuuntelemalla sekä vertaamalla »Drowning Witchin» ykköspuolen avaukseen. Jotain muutakin tuntuu takaperin äänitetyllä alkuosuudella olevan, mutta periaatteisiini kuuluu tuhota vain yhdet stereot arvostelua kohden. Lisäksi »Guitar» Watson yrittää selväkielisesti ottaa selvää takaperoisesta tekstistä onnistumatta sen kummemmin. Kuuhullun single!

Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net