Frank, Lenny ja ikävystymisen oireet
By Ilkka Ranta-Aho, Kari Kaipainen
Zappa ja Cohen eivät sopineet jäähallin
Leonard Cohenilla ja Frank Zappalla on yhteinen ongelma: he ovat nii suosittuja, että heidän esityksiään varten pitää varata suuri halli tai stadioni. Heidän musiikkinsa sitävastoin toimii parhaiten pienessä salissa tai mieluiten omassa olohuoneessa. Levysoitin on ihana keksintö.
Frank Zappa konsertoi Helsingin jäähallissa. Kun tuota konserttia seurasi ylälehteriltä, sadan metrin päässä Frankista ja yhtyeestä, oli se aika pienen näköistä.
Kuka noista mahtaa olla Frank? Toi yks kitaristi on neekeri, ei siis se ainakaan. Tolla yhdellä näyttäis olevan viikset, jospa se on se. Hyvä Frank.
Sanonpa teille luottamuksellisesti, että kun istuu jäähallin kylmällä penkillä sadan metrin päässä konserttilavasta, kun ei millään voi olla huomaamatta hallin onnetonta akustiikkaa, konsertin pitää olla koko hyvä ennen kuin siitä kykenee nauttimaan.
Ja, sori vaan, Frank ei ollut niin hyvä.
Itse asiassa Zappan bändin musiikki tuntui suureksi osaksi ikävystyttävältä kilkutukselta. Frankilla oli niin kuin bileet omassa päässään, ja muita ei ollut kutsuttu.
Se oli suureksi osaksi konserttimusiikkia, modernia konserttimusiikkia. Siitä olisi voinut jopa pitää, tai sitä olisi ainakin voinut arvostaa, jos se olisi soitettu kunnon konserttisalissa.
Nyt se todennäköinen Frank otti kitaran. Kaikki ihmiset rupes taputtaan, hei älkää nyt, eihän se oo vielä soittanu säveltäkään. Tai, no niin, hienoa Frank, rankase sitä skebaa.
"Frank, mitä kuuluu?"
Zappa oli aiemmin käynyt Suomessa kolmasti, viimeksi vuonna 1977. Monet teistä muistanevat, että vuodesta 77 on eri pitkä aika, toistakymmentä vuotta. Jos silloin tällöin tulee mieleen asioita mitä pitäisi kysyä Frank Zappalta, kymmenessä vuodessa niitä asioita kertyy aika paljon. Suomenvierailun lehdistötilaisuudessa Frankilta kysyttiin ensiksi: "Frank, mitä kuuluu?"
– Ihan hyvää, kiitos.
Sitten joku kysyi Frankilta, että minkä vuoksi tämä mahtaa olla kiertueella tällä kertaa.
– Miksi ei?
Joku toinen taas kysyi, että miksi tulet aina takaisin Helsinkiin.
– Kaipaan niin näitä lehdistötilaisuuksia.
Lisää otteita Zappan vuonna 1994 julkaisemalta kolmois-lp:ltä "The Helsinki Press Conference Tapes".
Frankin monista sukupuolija kakkalauluista:
– Laulan paljon tuhmista asioista, koska ihmiset rakastavat kuulla niistä. Ei, se ei ole kaupallisuuden maksimointia, se on yleisönpalvelua.
Suomalaisesta yleisöstä:
– Täällä yleisö on tyystin toisenlaista. Kaksi levyäni, jotka Suomessa ovat myyneet parhaiten, eivät ole menestyneet missään muualla tällä planeetalla. Ne ovat vuonna 72 julkaistut The Grand Wazoo ja Waka/Jawaka, enempi semmoista big band-musiikkia.
Maineestaan hippirokkarina:
– Eivät hipit tulleet katsomaan meitä edes 60-luvulla. Me sanoimme asioita, joita he eivät halunneet kuulla, kuten älä käytä huumeita, ja että koko hippiliike on iso vale. Hipit eivät tahtoneet kuulla tällaista, joten he menivät katsomaan Grateful Deadiä sen sijaan.
Ankaruudestaan bändinjohtajana:
– Eivät minun muusikkoni heti saa kenkää, jos he soittavat väärän sävelen, se on James Brownin tapa hoitaa asioita. Ja Brown vieläpä sakottaa muusikoita ennen kuin antaa näille potkut.
– Kyllä, minulla on ruoska, jolla pidän muusikoitani kurissa. Ja sellaiset pihdit, joiden päässä on hehkuva hiili.
Yhdysvaltain presidenttiehdokkaista:
– En pidä George Bushista, koska hän oli CIA:n päällikkö. Ja siitä hommasta ei ikinä voi erota. Jos Bush valitaan presidentiksi, voitte kuvitella, millaisia seurauksia siitä koituu muille ihmisille ja muille vaitioille .
– Dukakis on kerrassaan ikävystyttävä, Jesse Jackson taas on oikea maanvaiva. Ja muut ovat jo tipahtaneet kilvasta. Että siinä sitä on vaalikamppailu.
Vapaa-ajasta:
– Viimeksi pidin loman vuonna -74. Ei, -73. Tulin kiertueelta Australiasta ja pysähdyin Havaijilla. Ajatus oli ottaa pari viikkoa syöden ja pötköttäen. Se loma kesti lopulta neljä päivää.
Ei tangoa tällä kertaa
Zappa on 47-vuotias. Ei sinänsä ole mikään ihme, ettei hän enää jaksa kiinnostua mistään poprenkutuksista. Mutta osa yleisöstä oli ilmeisesti kuullut Zappan tuotannosta vain 70-80-lukujen vaihteen poplevyt. Ne joissa oli Bobby Brown ja sellaisia, muistattehan?
Jäähallin käytävillä oli epätavallisen paljon tupakoitsijoita ja makkaransyöjiä kesken konsertin. Taisipa hallin ulko-ovikin käydä melko vilkkaasti.
Toinen puoli yleisöstä oli sitten Zappa-friikkejä. Heille tuntui riittävän se, että he näkivät Frankin (tai pikkuruisen hahmon kaukana lavalla jonka ääni muistutti erehdyttävästi Zappan ääntä) ja kuulivat tämän soittavan yleensä jotain.
Ja kai joukossa oli jokunen sellainenkin, joka aidosti nautti yhtyeen soitosta, nautti siitä kun Frank pisti bändin soittamaan "pahoja juttuja".
Zappa tuntuu itsekin olevan erityisen ylpeä bändin soittotaidosta. Hän on juuri julkaissut lp:n nimeltä You can't do that on stage anymore (Ei sitä voi enää tehdä lavalla). Tällä hän tietysti haluaa näyttää, että hänenpä bändinsä voi, kuunnelkaapa .
Lehdistötilaisuudessa Frankilta kysyttiin, aikooko hän taas soittaa suomalaisen tangon konsertissa, kuten viime kerralla. Frank sanoi, että ei ole nuotteja , mutta tuokaa meille sellaiset vaikka kesken konsertin, niin me soitamme sen suoraan pahvista. Olisivat varmaan soittaneetkin.
[...]
Read by OCR software. If you spot errors, let me know afka (at) afka.net